Kotiutumista

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Täällä ollaan taas!
Ollaan päästy pois vanhempieni nurkista, tosin seuraavaan väliaikaisasuntoon. Eräs hyvä ystävämme on ulkomailla koko kevään ja vuokrasi asuntonsa meille siksi aikaa hyvin edullisella hinnalla. Tänne on ollut helppo kotiutua, asunto on kaunis ja kodikas. Alakerrassa kylläkin asuu täti, jonka ei kuuluisi asua kerrostalossa. Hän tuntuu viettävän suuren osan ajastaan miettien, mistä voisi valittaa ja tekee sen sitten kiinnittämällä lappuja käytävän seiniin. Tiesimme hänestä jo etukäteen, joten olemme onnistuneet suhtautumaan häneen lähinnä huvittuneisuudella, eikä valitukset onneksi kohdistu mitenkään erityisesti meihin.
Talon kellarissa on puusauna, ja se on ihana. Tänäänkin aiotaan saunoa. Tykkään kovasti saunomisesta, mutta usein mulle tulee tosi helposti paha olo saunassa. Tässä saunassa ei tule, vaan voisin olla siellä tuntikausia. Mutta melkeinpä lempiasiani tässä asunnossa on sen pihalla oleva puu. En tiedä, mikä puu se on. En tunnista puita välttämättä kesälläkään, mutta en ainakaan talvella, kun ei ole lehtiä. Mutta se on suuri ja kaunis, ja näen sen ikkunasta maatessani sängyssä. Voisin tuijottaa sitä koko päivän. Sillä on samanlainen vaikutus minuun kuin tulella tai merellä: rauhoittava, melkein hypnotisoiva. Jotenkin se on muodostunut siksi asiaksi, joka saa minut tuntemaan olevani kotona täällä, vaikka takaraivossa kolkuttaa aina välillä ajatus "tämä on väliaikaista, tämä on väliaikaista".
Alkaa olla aika aktivoitua meidän seuraavan, ihan oikeasti meidän kodin etsimiseksi. Sen täytyy olla halpa, se saa olla pieni.Olemme valmiit luopumaan tavarasta, joka ei mahdu uuteen kotiimme, eikä se tunnu edes pahalta ajatukselta. Tajusin tässä yhtenä päivänä, että tärkein ja ehkä jopa ainut ominaisuus, mitä uudelta kodilta vaadin, on valoisuus. Jos on ruma lattia, voi laittaa mattoja, jos on rumat seinät, voi laittaa tauluja. Mutta sitä en kestä jos asunto on pimeä. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, vai mitä?

Ei ole mitään kirjoitettavaa.

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Mulla on jonkin sortin bloggauslukko. Aina välillä tulee semmoinen fiilis, että kirjoitanpa vähän blogiin jotain, mutta sitten tulen tänne ja tuntuukin, että ei mulla ole mitään kirjoitettavaa. Ei ainakaan mitään, mitä en olisi jo kertonut. Eli asumme edelleen vanhempieni kanssa, se on edelleen toisaalta ihanaa ja toisaalta rankkaa, meidän rahat on edelleen loppu ja edellen kuitenkin parempaa kohti mennään.
No okei, tuo, että rahat on EDELLEEN loppu, on kyllä masentava takaisku, ei sen niin pitänyt mennä. Mutta meidän elämäntilanne on nyt ja todennäköisesti vielä ainakin vuoden verran sellainen, että aika suuri osa meidän toimeentulosta on erilaisia tukia ja etuuksia, ja valitettavasti meidän molempien tuki-/etuuskäsittelyt ovat venyneet meistä riippumattomista syistä. Miehen kohdalla kyse on yksinkertaisesti byrokratiasta ja minun kohdallani on yhdessä valtionvirastossa tapahtunut inhimillinen erehdys, jonka takia odotan edelleen soviteltua työttömyyspäivärahaa elokuulta. Mutta siitäkin on turha jauhaa, koska tällä viikolla saatiin molempia asioita merkittävästi eteenpäin ja olen aika toiveikas sen suhteen, että ensi viikolla alkaisi asiat vihdoin selkiytyä.
En ole edes lukenut mitään. Enkä saanut neuleita valmiiksi. Tosin olis kyllä muutama vanha neule vielä bloggaamatta.
Saapa sitä näköjään jotain blogattua siitäkin, ettei ole mitään blogattavaa.
Paremmalla onnella ensi kerralla.

Arkea

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Tulin jotenkin kauhean surulliseksi Tiimarin konkurssiuutisesta. Ei semmoista saa tapahtua. Täytynee käydä hamstraamassa tarravarastot täyteen oppilaita varten ennen kuin laittavat lapun luukulle.
Meillä sujuu arki täällä vanhempieni kotona ihan mukavasti omalla painollaan jo. Ainakin mun kohdalta. Miehellä on hiukan rankempaa, koska anopin taholta on ilmassa vähän sellaista henkeä, ettei hän tee koskaan mitään oikein. Se lienee toisaalta ihan normaalia anoppien ja vävyjen kesken... Hyvin meillä pääsääntöisesti täällä joka tapauksessa menee.
Tänään olen joutunut hoitamaan jos jonkinmoisia asioita. Ollut yhteydessä ammattiliittoon, muun muassa. Kävi meinaan ilmi, että työsopimukseni teatterissa on ristiriidassa alan TESsin kanssa aika merkittävällä tavalla, ja sitä täytyy nyt vähän selvitellä. Meillä on myöskin meidän vanhan asunnon avaimet edelleen. Vuokranantaja oli sopinut välitysfirman kanssa, että ne soittaa mulle ja kertoo, mihin voin viedä avaimet, mutta soittoa ei vaan ole kuulunut. Sitäkin täytyi siis selvittää. Sitten tarvitsisin huomiseen mennessä palkkatodistuksen ajalta 19.8.-31.8. Kelaa varten, jotta saavat laskettua mulle sovitellun työttömyyspäivärahan, mutta ne lähettikin mulle todistuksen ajalta 13.8.-9.9. Sillä en tee yhtikäs mitään. Että hohhoijaa vaan ja uudestaan alusta koko homma.
Olen ollut muuten tosi maassa pari päivää, lähinnä rahahuolien takia. Mutta kun tänään aamulla tuli Miehen opintotukipäätös ja tieto siitä, että se maksetaan huomenna, olen ollut ihan eri ihminen. Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Jos vaikka oltais parin viikon päästä jo vähän vähemmän riippuvaisia isin ja äitin ylläpidosta. Sitä olen monelle sanonutkin, että ei mua pänni sinänsä yhtään ajatus vanhempieni luona asumisesta, päinvastoin uskon ja tiedän, että meillä on jopa oikein hauskaa suurimman osan ajasta, mutta mua pännii se, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Se, että me ollaan riippuvaisia heistä. Se on masentavaa, ehkä jopa nöyryyttävää. Mutta lyhyt pätkä elämästähän tämä sitten jälkikäteen ajatellen on.
Ja toisaalta, on se aika ihanaa, että meillä sentään on joku, joka auttaa hädässä. Kaikilla ei ole.