Itsensä rakastamisesta

"If we really love ourselves, everything in our life works" -Louise Hay

Aiemmin tällä viikolla mietin itsensä rakastamisen merkitystä. On sanottu, että pitäisi rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään.  Myös monien toimivaksi kokema ohje parisuhteeseen on, että pitäisi rakastaa puolisoaan kuin itseään. Silti olen usein miettinyt, että mitä se oikeastaan tarkoittaa, kun moni yhteiskunnan ongelmista johtuu siitä, että ihmiset rakastavat enemmän itseään kuin mitään muuta. 

Eilen oivalsin jotain. Rakkaushan on pohjimmiltaan myötätuntoa. Mitä on myötätunto itseä kohtaan?Eikö se ole sitä, että ymmärtää omat tarpeensa niin syvällisesti, että oivaltaa, mitä todella tarvitsee ja mitkä asiat ovat sellaisia, mitkä todella lisäävät minun, itseni, onnellisuutta?

Tästä seurasi se varsinainen oivallus: kun ihminen ymmärtää, mikä hänelle itselleen on onnellisuuden kannalta tärkeintä, hän pystyy myös todella asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään, mikä häneltä mahdollisesti puuttuu. Hän ei välttämättä pysty poistamaan tuota ongelmaa, mutta hän pystyy suhtautumaan siihen aidosti myötäeläen. Empatia, jonka yksi määritelmä kuuluu: ”sinun tuskasi minun sydämessäni”, on mielestäni jaloimpia tavoitteita, joita ihminen voi ihmissuhteissaan itselleen asettaa. 

Henkisten sairaustilojen alla se, mitä itse todella tarvitsee, usein hämärtyy. Sen takia myös toisten ongelmien ymmärtäminen hämärtyy. Koska jos ei ymmärrä omaa tunnemaailmaansa, ei voi ymmärtää myöskään toisten tunnemaailmaa.

Edellä mainittujen havaintojen johdosta pidän ohjetta ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” älykkäänä, ja, ottaen huomioon että tätä ohjetta on jaettu eteenpäin jo kauan ennen nykyisiä psykologisen lääketieteen kehitystä, suorastaan nerokkaana!

Olisipa sen noudattaminen helppoa! Mutta itselleni ei ainakaan ole. Oma masennukseni on lähinnä lievän ja keskivaikean välillä, mutta se, mihin se nimenomaan ensisijaisesti vaikuttaa, on juurikin kykyni nähdä oma arvoni. Voitte kuvitella loput. 

Tiedän, että ole ainoa. Otan tavoitteekseni itseni rakastamisen sen takia, että pystyn rakastamaan muita sen ansiosta. Lähteekö kukaan muu mukaan?

Luettu kirja: Affinity Konar - Elävien kirja

Luin kirjan. Se oli ihana ja kamala.

Seurailen jonkin verran kirjablogeja, ja aina kun jokin esiteltävänä oleva kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, merkkaan sen itselleni ylös aina vain kasvavaan lukulistaan. Lista alkaa olla sen verran pitkä, että vaikka se lakkaisi kasvamasta juuri tänään, mutta menisi silti vuosia kaikkien kirjojen lukemiseen. En myöskään millään voi muistaa enää jälkikäteen, millä perusteella olen minkäkin kirjan listaan lisännyt.

Tästä listasta sitten valitsen jotakuinkin summanmutikassa, usein jopa arvon, kirjoja kulloiseenkin lukuvuoroon. Niinpä sitten tälläkin kerralla huomasin vasta kirjastosta poistuessani valinneeni joululoman mökkiluettavaksi kaikkea muuta kuin kevyen kirjan. Riittänee, kun mainitsen, että takakansiteksti sisältää nimet "Auschwitz" ja "Josef Mengele".

Kirja on järkyttävä ja lumoava. Se on kaunistelematon, mutta ei sorru mässäilyyn. Kirjasta kauniin tekee toivon pysyvyys ja lapsen viaton näkökulma.

Kirjan loppupuolella minulle tuli paha mieli kostonhalun voimakkaasta läsnäolosta, niin luonnollinen kuin tuo tunne varmasti kirjan henkilöille olikin. Mutta sitten vastaan tuli tämä kohta:

"Koko maailma ehkä halusi pakkomielteenomaisesti kostaa. Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli täysin varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin."

 Tämä kirja piti lukea, ja olen iloinen että tein sen.

Lisää opettajanvastuupohdintaa

"Arvaa mitä Eicca! Mulla on uudet kalsarit! Kato mä näytän. Ne on Salama McQueen -kalsarit, mut ne on vähän isot ku ne on kolmeviivaneljävuotiaitten kokoa. Ni mun pitää välillä aina vähän nostaa niitä."

Gotta love this job. Kun ensimmäinen sosiaalinen kohtaaminen työpaikalla on edellä kuvatun kaltainen, ei voi olla huono työpäivä.

Tuli mieleen vielä yksi seikka liittyen aikaisempaan tekstiini soitonopettajan roolista lapsen elämässä. Kerran muskaria pitäessäni huomasin äkkiä, että ryhmässä oli lapsi, joka kiusasi toista lasta! Molemmat niitä kolmeviivaneljävuotiaita. Kun soitettiin laattasoittimia tämä kiusaaja soitti omaansa, kunnes yhtäkkiä tökkäsi vierustoverin laattasoittimen kumoon ja jatkoi sitten omansa soittamista. Myöhemmin saman tunnin aikana lapset olivat keskittyneet piirtämään asioita, joita kuunneltu musiikki toi heidän mieleensä. Yhtäkkiä kiusaaja kurottautui saman vierustoverin puoleen ja piirsi ison töhryn tämän paperiin ja jatkoi sitten omaa piirustustaan. Vastaavanlaisia pieniä juttuja toistui niin monta kertaa, etten voinut olla huomaamatta sitä, eikä ollut perusteita olettaa, että ne olisivat olleet jonkinlaista hyväntahtoista pilailua.

Mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä. En halunnut tehdä lapsesta silmätikkua, koska se vain pahentaisi asiaa, enkä halunnut tehdä kärpäsestä härkästä, tässä kohtaa puhuttiin kuitenkin vain muutamasta pienestä, suht harmittomasta tempusta. Ymmärsin kuitenkin, että jos asialle voi jotain tehdä, niin se on nyt. Voiko yksi muskaritäti tehdä jotain tulevan koulukiusaajan synnyn estämiseksi? Jaa-a, tiedä häntä. Päätin kuitenkin edes yrittää! Ehkä sillä on jotain vaikutusta.

Tulin ajatelleeksi, että monesti "häiriökäyttäytymisen" taustalla on yksinkertaisesti huomionkaipuu. Siksi päätin antaa sitä tälle lapselle. Positiivista sellaista. Ihan pientä, yksinkertaista, ei toisten kustannuksella. Istuin itse hänen vieressään piirustustuokion aikana ja kuuntelin, kun hän selitti piirustustaan, ja muuta sellaista.

Nyt olisi hirveän hienoa kertoa joku valtavan iso psykologinen valaistuminen, jonka koin tai jokin huikea saavutus tai kehitystarina Torey Haydenin tapaan, mutta siinä se oli. Se riitti, se auttoi. Vähän huomiota ja pari tiukkaa kieltoa.

Minä olen vain muskaritäti, mutta ehkä jos niitä huomioivia aikuisia löytyy tarpeeksi monta, pystytään taipumus kiusaamiseen kitkemään pois. Olen joskus lukenut, että ensimmäiset 5 ikävuotta ovat ne kaikkein merkittävimmät ja vaikuttavat kaikkeen sen jälkeiseen kehitykseen hyvässä ja pahassa. On ihanaa saada työskennellä tällaisten ihmisversojen kanssa!