Usein kuulee puhuttavan, ettei
saisi suorittaa elämäänsä. Pitäisi osata elää hetkessä, nauttia pienistä
asioista ja niin edelleen. Siinä on varmasti perää.
Jälleen
kerran tuskailen oman on-off-luonteeni, vai mikä häiriö lieneekään,
kanssa. Olen todellakin suorittaja. Laadin listoja, teen tarkkoja
aikatauluja ja tiukkoja sääntöjä itselleni, suunnittelen kaiken tarkasti
etukäteen, vaikka elämäni lapsettomana osapäivätyöläisenä ei ole
mitenkään erityisen kiireistä. Mutta itse en koe sen olevan lainkaan
yksiselitteisesti negatiivinen asia.
Suorittaminen
on negatiivinen asia silloin kun se astuu kuvioihin myös vapaa-aikana.
Mulla ainakin käy helposti niin, että huomaan stressaavani
vapaahetkiäni, kun pitäisi onnistua katsomaan lempisarjaani, neulomaan,
lukemaan kirjoja, kirjoittamaan blogia, pelaamaan pleikkaria ja
kuuntelemaan musiikkia mahdollisimman tehokkaasti. Silloin suorittaminen
vie elämästä ilon ja siitä pitäisi ehdottomasti päästä eroon. Mutta
arjessa...
Mulla on
sitten hankala ja kompleksinen luonne, jos joku ei ole vielä sattunut
huomaamaan. Olen introvertti taiteilija, mutta vähän omituinen
sellainen. Stereotyyppinen taiteilijahan on perfektionisti taiteensa
suhteen mutta suurpiirteinen kaikissa muissa asioissa. Minä olen laiska
ja aikaansaamaton, mutta todella pedantti. Jos en olisi muusikko, olisin
todennäköisesti kirjanpitäjä. Hyvänen aika, minähän kehittäisin meille
säännöt siitäkin, kuinka monta pusua pitää päivän aikana antaa ja saada,
ellen pelkäisi, että minut suljetaan vielä hourulaan siitä hyvästä.
Jutun
juju on luonteeni kaksijakoisuudessa. Jos en suorita asioita
aikataulun, to-do-listan ja tarkan suunnitelman mukaisesti, puskee se
"laiska ja aikaansaamaton" -osa minusta pintaan niin, etten tee yhtikäs
mitään. Ja toisaalta, pedantti osa minusta nauttii suorittamisesta.
Tuntuu julmetun hyvältä ruksia listasta tehtyjä asioita pois. Sitä
paitsi, osaan nauttia suorittamisen ohessa niistä pienistä asioista,
jotka tarkemmin ajateltuna eivät ole edes pieniä, vaan isoja syitä olla
onnellinen. Niinkuin olenkin.
Olen
pohdiskellut tätä aihetta jo pitkään ja halunnut kirjoittaa siitä,
mutta vasta tänään oivalsin yhden ison asian tähän liittyen: työni
luonteen. Kun en ole taiteilija vain luonteeltani, vaan myös
ammatiltani. Minun työtäni, puhutaan sitten muusikon hommista tai
soitonopetuksesta, ei voi suorittaa. Jos menen töihin ja suoritan työni,
teen sen huonosti. Minun työssäni eletään hetkessä, tempaudutaan
vaihtelun aallokkoon, reagoidaan nopeasti ja muutetaan tarvittaessa
suunnitelmia. Ja rakastan sitä koko sydämestäni, mutta työni
ulkopuolella samat asiat saavat minut aivan pois tolaltani. Mikäköhän
tässä yhtälössä on syy ja mikä seuraus?
Sekopää mikä sekopää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun jaksat kommentoida! Kaikista kommenteista ilahdutaan!