Jännäksi menee loput kevätlukukaudesta. Viime viikonloppuna jo päätettiin siirtää ryhmäopetus etäksi, mutta eilisten linjausten myötä tietenkin myös lähiopetuksen kanssa täytyi tehdä sama juttu. Mun kohdallahan se tarkoittaa nyt sitä, että kymmentä sello-oppilasta, viittä muskariryhmää ja yhtä musiikinhahmotusryhmää pitäisi alkaa opettaa etänä. Tätähän tietenkin piti osata odottaa, ja osasinkin, mutta yhtäkkiä olin tilanteessa, että olisi aivan hirvittävästi hommaa enkä yhtään tiennyt, mistä aloittaisin. Kuten aina sellaisessa tilanteissa, reagoin hyvin järkevästi, eli lamaannuin totaalisesti. Käytin eilisen siis lähinnä pelaten Candy Crushia.
Tänään jo alkoi pikkuhiljaa mieleen pulputa ideoita. Sain kokeiltua etäopetuksessa käytettävää zoom-ohjelmaa äitin kanssa, mikä tappoi kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska äiti ja isi ovat ikänsä takia eristyksissä, enkä voi mennä käymään. Mulle alkoi valjeta, miten yhdistäisin livetapaamisia ja videoita. Aloin toden teolla miettiä, minkälaisia videoita voisin oppilaitani varten kotoani käsin kuvata ja lähettää livetapaamisten lisäksi. Sitten olisi pitänyt ruveta tekemään, ja lamaannuin taas. Menin pitkille päikkäreille ja pelasin vähän lisää Candy Crushia.
MUTTA! Sain kuin sainkin lopulta aloitettua! Kuvasin kolme videota ja lähetin ne oppilaille. Se oli kivaa!
Osaan olla toimelias. Usein kuitenkin, kun hommia tulee kerralla paljon tai niitä pääsee kasaantumaan, mulle käy juuri niin kuin tässä tilanteessa: lamaannun täysin enkä pysty tekemään mitään. Ja sitten tarvitaan joku pieni kulma, josta saan napattua kiinni ja aloitettua, ja homma alkaa purkautua. Ja voi kun tykkään työstäni kun siihen päästään!
