-

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Kirjoitusripuli

Olen aivan hurahtanut äänikirjoihin. En selvästikään ole ainoa, sen verran ahkerasti Bookbeat, Storytel ja Nextory ynnä muut mainostavat itseään, että kysyntää ilmeisesti riittää.

Luin ja kuuntelin viime vuonna yhteensä 54 kirjaa, ja se on ihanaa. Äänikirjojen ansiosta jaksan lukea/kuunnella uudelleenkin vanhoja suosikkeja. Kuuntelen siivotessa, matkalla töihin, kauppareissulla, lenkillä...

Tai siis kuuntelisin lenkillä, jos kävisin joskus lenkillä. Sain viime keväänä tosi ihanan päivittäisen kävelyrutiinin aikaiseksi, ja se jatkui koko kesän, kunnes työt taas syksyllä alkoivat. Ja sitten tuli pimeää ja kylmää ja kiireistä ja masentunutta ja stressaantunutta ja ja ja...

Tekisi taas mieli lähteä kävelemään. Aurinkokin paistaa. Mutta olen varmuuden vuoksi karanteenissa, koska sain koronavilkun kautta ilmoituksen mahdollisesta altistumisesta. Olen kylläkin täysin oireeton, eli voisin varmaan lähteä, jos en mene lähelle muita ihmisiä. Metsään.

Karanteenin takia tilasin ekaa kertaa elämässäni viime viikolla ruokaostokset kotiin. Voih, siihen voisi kyllä mielelläänkin tottua. Tai ehkä en ala tilailla säännöllisesti kotiinkuljetusta, mutta sitä olen harkinnut, että noutopalvelua voisin käyttää kiireisinä päivinä. Harmi vaan, että ne aina pitäis hoksata tilata niin ajoissa ne ostokset.

Yritän saada itseni edes kävelylle talon ympäri tänään, se piristää varmasti. Kävin itse asiassa syksyllä työterveystarkastuksessa. Hoitaja käski mun alkaa sauvakävellä, tehdä metsälenkkejä ja hankkia koiran. Lisäksi pääsin fysioterapeutille, ja kävi ilmi, että seison väärin, istun väärin, makaan väärin, kakkaan väärin ja pyyhin peppuni väärin. 


tiistai 25. elokuuta 2020

Syyslukukausi!

Hauskasti korona muuttaa ajatusmaailmaa. Tai ehkä pikemminkin hallitsee. Näin matkalla töihin tienvarsimainoksen, jossa mainostettiin tienvarsimainontaa. Mainoslause kuului "tuhansia kontakteja muutamalla eurolla", ja mun ensireaktio oli, että eikös niitä kontakteja pitäisi nyt välttää.

Ensimmäinen opetuspäivä on tänään, ja odottelen tässä oppilaita saapuvaksi. Työpäivä menee nyt käytännössä niin, että tulen töihin, pesen kädet, käyn vessassa, pesen kädet, keitän kahvia ja täydennän kahviomyyntipöydän, pesen kädet, laitan luokan valmiiksi ja odotan oppilasta. Kun oppilas saapuu, pesen kädet, pidän tunnin säilyttäen turvavälin, pesen kädet aina kahden oppilaan välissä. Viimeisen oppilaan jälkeen pesen kädet, pyyhin desinfiointiliinalla luokkani ovenkahvat ja muut usein kosketettavat pinnat, pesen kädet ja lähden kotiin. Täytynee ostaa käsivoidetta.

Ihan en vielä tiedä, miten opetan 4-vuotiaan vasta-alkajan pitelemään jousta oikein koskematta häneen, tai ylipäätään menemättä lähelle. No, on vielä perjantaihin asti keksiä master plan siihen.

Aion mennä punttikselle töiden jälkeen. Mulla on nyt vihdoin auto, minkä ansiosta voin hoitaa monta asiaa yhdellä lähtemisellä. Se on mahtava juttu, koska inhoan lähtemisiä. Haluan saada punttisharrastuksen taas säännölliseksi, ennen kuin tulee pimeys ja hätä ja ahdistus ja tuska. Jos se vaikka kantaisi kaiken sen yli!

Hassua, miten nenä kutiaa ihan vietävästi ihan vain sen tiedostamisesta, ettei nenään saa koskea.

torstai 20. elokuuta 2020

Itsensä tuntemisesta

Nyt on selkeästi loma loppu. Eilen olin yhteensä 9 tuntia Zoomissa.

Se, mikä nyt vähän huolettaa, on se, että olen itsekin tänään aivan loppu. En saa mitään aikaiseksi eikä mikään huvita. Tämä on mulle tuttu tunne kyllä, mutta jotenkin masentaa, kun se iskee päälle heti kun vähänkin näyttäytyy jotain arjelta viittaavaa. Tietenkin se varmaan taas tasoittuu, kun arkeen tottuu (juuri sopivasti kaamosmasennuksen alkuun mennessä), mutta nämä tämmöiset päivät on asia, joiden kanssa tuskailen aivan jatkuvasti, enkä tiedä, pitäisikö mun lopettaa tuskailu ja yrittää vain elää asian kanssa.

Olen lukenut kirjoituksia itsekurista ja vitkastelun välttämisestä. Olen yrittänyt muodostaa itselleni rutiineja, jotka edesauttaisivat jatkuvampaa aktiivisuutta ja reippautta, tavoitteena jonkinlainen tasaisuus ja tasapaino nykyisen on/off-tilanteen tilalle. Mikään ei toimi. Jokaista työteliästä, aikaansaavaa päivää vastaa toinen päivä, jolloin en saa yhtikäs mitään aikaan. Makaan sängyssä, selaan Facebookia, luen Ilta-Sanomien otsikoita, nukun, syön jos jotain on valmiina. En saa edes katsottua lempisarjaani Viaplaysta, koska se vaatisi toimenpiteitä.

Viime aikoina on saattanut välillä kyllä riittää puolikaskin päivä lököilyä, ja saan itseäni niskasta kiinni iltapäivästä. Tänään vaikuttaisi olevan sellainen päivä. Kohta taas zoomaillaan, kun suunnitellaan sisältöä tämän vuoden teemaopintoihin. Myös koulun kannatusyhdistyksen, jonka puheenjohtaja olen, tiimoilta olisi töitä. Uhosin aamulla Miehelle, että menen tänään punttikselle, mutta en silloin vielä tiennyt, että päivästä tulee tällainen. En taida keretä, kun on ne yhdistyksen työt vielä tekemättä.

Mua masentaa, kun en tiedä, pitäisikö mun vain hyväksyä se, että olen masentunut ja voimavarani ovat siksi rajalliset, vai yrittää pakottaa itseäni. Ja masentaa myös se, että tiedän, ettei se pakottaminen edes auttaisi mitään.

Ei ole mitään masentavampaa kuin masennus.