Edit: teksti siirretty vanhasta blogista
Mulla ei ole enää isovanhempia.
Isin puoleinen pappa kuoli 8
kuukautta ennen minun syntymääni ja mamma ollessani 5-vuotias. Mamman
muistan hämärästi, mutten oikein osaa kaivata häntä. Sen sijaan äidin
vanhemmat, mummi ja pappa, ovat olleet elämässäni voimakkaasti läsnä
viime kuukausiin asti.
Mummi ja pappa tapasivat keskellä sotaa. Annetaan pappan itsensä kertoa siitä:
"Tuli
kuin tulikin sellainen lyhyt kotona käynti. Minun oli lähdettävä
jalkapatikassa aika pitkälle täältä, ennenkuin sain kyydin. Olin jo
lähes kymmenen kilometriä asemistamme, kun yhtäkkiä jouduin
tykistökeskitykseen. Ensimmäinen poksahti niin yllättäen, että juuri ja
juuri ehdin maihin. Minulla oli reppu ja leipälaukku selässä. Repussa
oli omat saapashuosuni ja saappaat ynnä muuta pientä. Tunsin, että joku
kova nykäisy selässäni sattui. - - Kun olin hetken odotellut, eikä
mitään lisää tapahtunut, päätin nousta ja tarkastaa, mitä oli
tapahtunut. Leipälaukku ulommaisena oli ihan sökönä, joten heitin sen
pois. Repun läpi oli mennyt vain yksi sirpale, eikä sekään kovin suuri,
koska ulostuloreikäkin oli vain vähän repaleinen, noin markan lantin
kooinen. Olen usein miettinyt, miksi sellainen ryöppy ihan korpeen,
jossa talsii vain yksi mies. Ajattelin myöskin sitä, miten se tuntui
paljon kauheammalta, kun olin matkalla kotiin, kun sitävastoin tuolla,.
missä usein tilanne on samanlainen, ei se niin paljon järkytä. Ehkä se
yllätti, kun olin jo niin kaukana varsinaisista linjoista ja kotiintulo
oli jo mielessä. Saavuin silläkin kertaa kuitenkin onnellisesti kotiin
ja sain tavata kotiväkeni. Sattuipa tällä lomalla jotakin muutakin. Oli
sadepäivä, ja kävelin Eerikinkadulla. Hallia vastapäätä tuli kaksi
tyttöä sateenvarjoineen vastaan. Minä menin toisen varjon alle sateelta
suojaan, ja sinä iltana sitten tutustuimme. Tapasimme muutaman kerran
ennen lähtöäni niin, että lupasin kirjoittaa hänelle rintamalta."
-Lainaus pappan omakustannekirjasta "Pojan tie - erään pojan tarina".
Pappa
oli pioneeri, joten hän oli aika etunenässä näkemässä (ja tekemässä)
kauheuksia. Pappa kirjoittaa jonkin verran niistä kirjassaan, mutta on
selvää, että paljon jäi kertomatta. Joka tapauksessa sodan jälkeen
toisensa saivat kaksi sodan ja kotirintamankin vaikeuksien arpeuttamaa
nuorta, jotka halusivat rakastaa, ja varmasti rakastivatkin, mutta
olivat niin pitkään joutuneet tukahduttamaan tunteensa selvitäkseen
järjissään hurjista tilanteista, etteivät enää osanneet osoittaa
rakkauttaan avoimesti ja koko täyteydessään. Mummin ja pappan avioliitto
oli viileän, periaatteellisen uskollisuuden määrittelemä, muttei
suinkaan onneton. Ja viime vuosina, heidän molempien oltua ensin
vuorotellen sairaaloissa ja heidän lopulta päädyttyä samaan
hoitolaitokseen, mutta sen eri osastoille, ei rakkauden laadusta ole
voinut erehtyä. Olen saanut nähdä miehen, jota olen pitänyt karskina ja
ylpeänä, mutta joka ei ole pystynyt pidättämään isoja onnen kyyneleitä
hänen nähdessään vaimonsa viikon erossa olon jälkeen ja naisen, jota
olen pitänyt viileän laskelmoivana, mutta jonka ajatukset on täyttänyt
haaveet siitä, että he vielä joskus voisivat nukkua yhteisessä, tai edes
vierekkäisissä makuuhuoneissa. Tajusin jo vuosia sitten, että kun
jompikumpi heistä joskus kuolee, toinen tulee kuolemaan pian sen
jälkeen. Ja näin myös kävi. Pappa kuoli 91-vuotiaana 25.12.2012 ja mummi
86-vuotiaana 24.3.2013. He ehtivät olla naimisissa yli 66 vuotta ja
saada 4 lasta, 14 lastenlasta ja 12 lastenlastenlasta.
He olivat toistensa syy elää.