-

maanantai 31. joulukuuta 2012

Pikkuisen pläski

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

No NYT minä kirjoitan!! Olen monta kertaa aloittanut postauksen ja sitten jättänyt julkaisematta. En teiedä miksi, mutta kieltäydyn ottamasta asiasta stressiä. Kirjoitan kun kirjoitan. Ja nyt kirjoituttaa.

Pännii, koska olen päästänyt itseni lihoamaan. Niin, minähän olen karkkitehtailijan rouva, mutten halua näyttää siltä! Tämä on tapahtunut ihan pikkuhiljaa, noin 1,5 vuoden aikana ja suurimpana syyllisenä taitaa olla niiden karkkien lisäksi lähinnä olut. Olen minä vielä juuri ja juuri "normaalipainon" rajoissa. Niin ja minähän siis ehdottomasti inhoan kaikkia painoindeksejä sun muita turhia tilastoihin ja käyriin perustuvia tapoja määritellä "normaali". Painoindeksin mukaan pituiseni ihminen on normaalipainoinen vielä 45-kiloisenakin. Minä painoin 7 vuotta sitten naimisiin mennessäni 48 kg ja sen nyt näki korvallakin, että olin selvästi alipainoinen. Mulla oli niihin aikoihin jonkinlainen syömishäiriö. Ei anoreksia eikä bulimia, mutta joku oli vinksallaan joka tapauksessa. Nyt painan 15 kiloa enemmän ja painoindeksin perusteella olen lievän ylipainon rajalla. Lähinnä ongelma alkaa olla siinä, että olen nyt valinnan edessä: joko pitää laihtua tai uusia koko vaatevarasto. Enkä myöskään pidä peilikuvastani tällaisena. Liian pienet vaatteet eivät tietenkään auta siinä...

No, minäpä sitten vielä tein sellaisen tempun tässä pari viikkoa sitten, että ilmoittauduin vanhaan balettikouluni aikuisbalettiryhmään kevääksi. Tanssin aikanaan balettia yli 10 vuotta ja rakastin sitä. Se jäi siinä vaiheessa, kun aikuisiän kynnyksellä tasoni olisi jo vaatinut treenaamista päivittäin, ja olen kaivannut takaisin koko ajan siitä lähtien. Ja kun vielä tuntuu, että ainoa mahdollisuuteni saada itseni käymään säännöllisesti jossain liikuntaharrastuksessa on baletin aloittaminen uudelleen. Mutta nyt minulla on suorituspaineita, kun pitäisi kehdata mennä vanhan balettiopettajan eteen tällaisena: rapakuntoisena, jäykkänä kuin rautakanki ja pikkuisen pläskinä. smiley

Nyt on siis jo viikon verran ollut käynnissä ankara kunto-, laihdutus- ja venyttelykuuri. Teen päivittäin kotona pilatesta ja valikoituja joogaliikkeitä ja olen aloittanut vanhan kunnon kalorien laskemisen keho.net-sivuston avustamana. Se sopii minun mentaliteettiini erinomaisesti, kun rakastan tehdä listoja, laskelmia ja päiväkirjoja. En pidä mitään tiettyä tavoitetta, yritän vain pitää syömäni energiamäärän pienempänä kuin kuluttamani. Vaikka vain vähän.

Viikon päästä pääsen balettitunnille! Jee!

tiistai 4. joulukuuta 2012

Some-kulttuuria vastaan!!

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Mua alkoi eilen siepata ihan tosissaan yksi ilmiö, jonka sosiaalinen media on tuonut tullessaan. Nimittäin se, että ystävien menemisistä ja tulemisista pitäisi voida olla koko ajan reaaliaikaisesti perillä. Tai toisin päin käännettyä, pitäisi jatkuvasti olla raportoimassa tekemisiään. Tämä pätee ihan normaaliarjessakin, mutta auta armias, jos sinulle on sattumassa jotain poikkeuksellista tai erityistä, kuten vauvan saaminen. (Ei, en ole vieläkään raskaana.)

Nämä ajatukset lähtivät liikkeelle eilen, kun juttelin hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Hän on ihan viimeisillään raskaana ja perjantaina hän kirjoitti Facebookissa, että oli saanut neuvolasta lähetteen TYKSiin korkean verenpaineen takia. Maanantaina päätin soittaa ja kysyä, mitä hänelle nyt kuuluu. Yhtenä kappaleena on edelleen ja paineet oli saatu vuodelevolla laskemaan hiukan turvallisempiin lukemiin. Sitten vain särähti korvaan lause: "Kyllä mä yritän muistaa kaikille infota sitten ku jotain tapahtuu, en vaan tiedä, muistanko kaikki kun olen vaikka kuinka monen ihmisen luvannut pitää ajan tasalla." Meinasin huutaa, että EI SUN KENELLEKÄÄN TARVITSE ILMOITTAA! Ei kenellekään. Nykyään vaan on totuttu siihen, että heti kun jotain tapahtuu, siitä pitää mahdollisimman äkkiä saada tieto kaikille, ja jotkut jopa katsovat asiakseen loukkaantua, jos ei asiasta ole heti kerrottu. Se on kyllä väärin.

On tietenkin ihmisen oma asia, mitä ja miten elämästään kavereilleen kertoo, ja sosiaalinen mediahan on toki erinomainen apukeino asioiden kertomiseen usealle kaverille yhtä aikaa. En vain tykkää siitä suuntauksesta, että on pakko. Mulle tuli sellainen olo, että sitten jos me joskus se lapsi saadaan, niin kun me lähdetään kohti synnäriä, asiasta lähtee viesti tasan tarkkaan äitille. Äiti kyllä kertoo siskoille sitten. Sitten kun vauva on kainalossa, niin laitetaan viestiä niille, jotka sillä hetkellä tulee mieleen sellaisina, joille haluaa ilouutisen jakaa heti. Kyllä se juttu siitä sitten leviää. Ja eiköhän se puhelimen Facebook-sovelluskin siinä jossain vaiheessa sairaalassamakoilua tulisi avattua, ihan tylsyyden karkottamiseksikin. Mutta kieltäydyn ottamasta "stressiä", edes ihan pienen pientä, siitä, olenko muistanut infota kaikille.

Ugh. Olen puhunut.