-

perjantai 24. helmikuuta 2017

Sellisti nimeltä Eicca

En tiedä, onko mulla lukijoita, koska kukaan ei ikinä kommentoi (vinks, vinks!), mutta jos oletetaan että on niin jotakuta on saattanut jossain vaiheessa hämmentää nimimerkkini Eicca yhdistettynä siihen faktaan, että olen sellisti. Siispä tämä asia saattaa kaivata hieman lisävalaistusta.

Jos asiassa joku ongelma on, se lienee siinä, että on olemassa toinenkin suomalainen Eiccaksi itseään kutsuva sellisti, ja melkoisen kuuluisa sellainen. Eli kysymys kuuluu, olenko minä nyt sitten jonkinlainen Wannabe-Toppinen? Ja tylsääkin tylsempi vastaus on ei, vaikka Toppinen ihan kova jätkä onkin ja vaikka Apocalypticaa ihan pikkuisen (osittain, mutta vain osittain periaatteesta) fanitankin.

Olen ollut Eikka aivan taaperosta asti, kun en osannut sanoa nimeäni oikein ja sanoin Eikka. Todella monet kutsuvat minua Eikaksi, ei vain perheenjäsenet vaan myös kaverit, pomo ja vähän kaukaisemmatkin tutut. Olen ollut 4-vuotiaasta asti sellisti, mutta Eikka vielä kauemmin. Olin aivan järkyttynyt joskus kouluikäisenä kun sain tietää, että Eikka-lempinimi yhdistetään useimmin miespuolisiin, mutta päätin antaa sen olla häiritsemättä itseäni. Se oli ja on kuitenkin niin erottamaton osa minua, että olisi teeskentelyä yrittää olla jotain muuta. Sitä en muista, milloin aloin kirjoittaa lempinimeni kahdella ceellä. Muistan kyllä yhden asiayhteyden, jossa se on ollut muodossa Eigga.

Kuulin Eicca Toppisesta ensimmäisen kerran vuonna 1997, kun olin 11-vuotias. En ymmärtänyt raskaasta rockista tuolloin vielä mitään, mutta Nothing Else Matters neljällä sellolla kuulosti mielestäni hienolta. Ja tuntui samaan aikaan sekä hauskalta että vähän uhkaavalta, että on toinenkin Eicca-niminen sellisti.

Hauska juttu muuten, mulla on nyt yksi 9-vuotias sello-oppilas, jota myös kutsutaan Eikaksi. Eli sellisti-Eikkojen jatkumo ei ole katkeamassa ihan vielä.

Nykyään lisään nimimerkkiini usein nimen Pote (EiccaPote), ja Ravelryssä olen Pote86. Pote on nimi, jolla mieheni on kutsunut minua jo ainakin 10 vuotta. Siihen liittyy joku tosi romanttinen ja suloinen tarina, jota kukaan ei enää muista. Jotain sellaista siihen liittyi, että olen vähän niinkuin Peto muttei sinne päinkään. Nää on näitä juttuja, joita on turha edes yrittää selittää muille...

Sen verran on kyllä sellisti-Eiccaudesta vielä mainittava, että heiluu mullakin tukka soittaessa. Ainakin joskus.




tiistai 21. helmikuuta 2017

Tekemistä riittää

Argh. En ole monena päivänä oikein ehtinyt koneelle, on ollut veljenpojan häät ja muuta poikkeuksellista menoa ja nyt tuntuu, että kaikki asiat on tekemättä. Teen yhden ystävän pienen yrityksen paperitöitä kotoa käsin, mutta lisäksi opetustyöhöni liittyy kaikenlaista suunnittelu- ja tiedotustyötä ja olen vielä siihen liittyvän yhdistyksen puheenjohtaja, joten tekeminen ei lopu kesken. Ja nyt kun tulin koneelle, aukesi ruutuun pari juttua, jotka viimeksi tässä istuessani jäivät kesken, ja nyt ahdistaa. Ja mitä Eicca tekee? Tulee kirjoittamaan blogia!

Tänään ei onneksi ole kiire, ensimmäinen sovittu meno on klo 17 ja vaikka tekemättömiä töitä on useita, ne eivät ole mitään monen tunnin hommia vaan yksinkertaisia hoidettavia juoksevia asioita. Kunhan saan tämän julkaistua, yritän saada ne kaikki kirjoitettua ylös ja laitettua jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen, jota voin sitten ruveta purkamaan.

Olen vuoden alusta pitänyt bullet journalia. Se sopii minun mentaliteettiini täydellisesti. Tuntuu, että kaikki stressi puolittuu välittömästi kun saa asiat purettua paperille järjestykseen. Se auttaa hahmottamaan, mikä on oikeasti kiireellistä, tärkeää tai molempia ja tekemään asioita sen mukaisessa järjestyksessä.

Olen aina ollut kalenteriaddikti. Viikkoaikatauluni on kovin vaihteleva, enkä selviäisi arjesta ilman almanakkaa, johon on merkattu huolellisesti myös ne kaikki viikoittain toistuvat menot. Kokeilin vuoden ajan käyttää vain puhelimen ja pädin sähköistä kalenteria, mutta palasin paperiseen. Jotenkin se, että käsin täytän asioita sinne ja näen kokonaisen viikkonäkymän yhdellä silmäyksellä, auttaa minua hahmottamaan ajankäyttöäni ja voimavarojani paremmin. Sähköisen kalenterin kanssa onnistuin usein sopimaan aikatauluuni enemmän asioita kuin todellisuudessa jaksoin toteuttaa. Sunnuntaisin käyn seuraavan viikon aikataulun läpi, sovittelen sitä yhteen Miehen työvuorojen kanssa ja lisään sopiviin väleihin jumppia ja kuntosalikäyntejä ja muita asioita, jotka voi toteuttaa silloin kun sattuu sopimaan. Sitten kirjoitan kokonaisuuden seinällämme olevalle liitutaululle, jossa on pystysarakkeet Monday, Tuesday jne. Kirjoitan Miehen menot yhdellä värillä, omani toisella ja yhteiset kolmannella. Siitä sitten näemme helposti, missä kumpikin milloinkin viilettää, ja milloin ovat ne harvinaiset yhteiset vapaahetket, joista pidetäänkin sitten kynsin ja hampain kiinni.

Bullet journal ei korvaa minulla almanakkaa, koska minun tosiaan täytyy nähdä se viikkonäkymä ja kirjata sinne ihan kaikki mahdollinen, mutta bullet journal auttaa minua liittämään viikkoaikatauluuni aina elävän todo-listani, asiat joita haluaisin tehdä ja asiat, joihin on vain pakko löytää aikaa. Käytän bullet journalia myös ajatusten ja tunteiden purkamiseen sanoiksi, taloudenhoitoon ja sekalaisten mietteiden tallentamiseen. Oma bullet journalini on kylläkin varsin tylsä verrattuna monen askarteluhullun taideteoksiin. En juurikaan piirtele tai koristele omaani, rajaan vain tilan ja kirjoitan.

No niin, nyt todo-listallani lukee: tee todo-lista. Blogi pois.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Aurinkoinen neuletoppi

Viivu haastoi tammikuussa neulomaan jotain aurinkoista. Tuumasta toimeen!


Ohje: Petrie by Beautia Dew
Lanka: BC Garn Selba, 200 g (koko M)

Malli on kiva, ja tykkään periaatteessa lopputuloksesta. Mutta mikä siinä on, etten tunnu vain kerta kaikkiaan osaavan tehdä tasaista sileää neuletta? Palmikot, pitsit ja kirjoneuleet menevät ongelmitta, mutta sileästä tulee ihan änkyrää! Kunnon pitkän kaavan mukainen pingotus auttaa asiaa vähän, muttei poista sitä. Onko kellään lukijoistani samaa ongelmaa?

On tämä sen verran räiskyvän värinen, että kaipaisi vähän päivettyneemmän ihon kaverikseen. Eiköhän tätä tule kesämmällä käytettyä!

Aiemmin jo mainitsin, että tämän varastostani löytyneen langan pitäisi juuri ja juuri riittää, ja niin kävi. Lankaa jäi tämän verran:



Joku oikein näppärä ja säästeliäs laittaisi nuokin pätkät vielä johonkin jämälankaprojektiin, mutta minä heitin ronskisti roskikseen.

Itse asiassa helmikuunkin haasteneule on jo päättelyä vaille valmis, eli senkin pitäisi lähipäivinä ilmaantua tänne!


perjantai 10. helmikuuta 2017

Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset

Tämähän on itse asiassa lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, mutta siinä listassa, mistä tämän kirjan BookBeat-kirjahyllyyni nappasin, ei mainittu mitään nuortenkirjasta, eikä myöskään kirjan kuvaustekstissä. Toki kirjaa lukiessa huomasi nopeasti, että nuorisolle suunnattuhan tämä kirja on. Ei se mitään haitannut.

En millään osaa päättää, tykkäsinkö kirjasta vai en! Varmaan tykkäsin. Ehkä olisin osannut selkeämmin tykätä siitä, jos olisin ollut tietoinen kirjan nuortenkirja-statuksesta. Koska aloin lukea kirjaa ihan vain romaanina romaanien joukossa, sen "naiivius" ehkä hiukan häiritsi aluksi. Sitten kun sain itseni jotenkin viritettyä kirjan taajuudelle, lukeminen alkoi sujua jouhevasti ja nautin tästä fantasiasadusta.

Kirjan alkupuolella tuli sama efekti kun aikoinaan lukiessani Liisaa Ihmemaassa: melkein ahdisti, kun päähenkilö joutuu kohtaamaan aina vain kamalampia tilanteita ilman mitään toivoa ulospääsystä. Melkein odotin sitä "sitten heräsin, ja kaikki olikin ollut vain unta" -kohtaa. Mutta siinä, missä Liisa vaeltelee melko avuttomana onnettomuudesta toiseen, Merituuli "Metuli" Miete on tarmokas ja toimelias ja alkaa välittömästi aktiivisesti taistella kohtaloaan vastaan.

Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä, mihin ihmisen mielikuvitus pystyy: kenelle voi tulla mieleen ajatus siitä, että Suomenlinnan alla eläisi yhteisö vyötiäisiä, jotka voivat vaihtaa ruumista ihmisten kanssa? Isto yhdistää tämän ideansa mutkattomasti myös Suomenlinnan historiaan, mikä oli omasta mielestäni ihan mahtavaa.

Ihan hauska satu se oli. Se myös kuvasti hienosti varhaismurrosikäisen (en muista, että kirjassa olisi mainittu Metulin tarkkaa ikää, korjatkaa jos olen väärässä) tytön tunne- ja ajatusmaailmaa, johon uskon, että nuoren lukijan on helppo samaistua.

torstai 9. helmikuuta 2017

Aloittamisen vaikeudesta

Minun pitäisi kirjoittaa apurahahakemusta. Olin päättänyt tehdä sen tänään ja jatkaa tarvittaessa huomisaamuna, ennen töihin lähtöä klo 13. Hakuaika päättyy huomenna klo 16. Mitäs sitä turhaan viime tinkaan jättämään. Sain sitä sentään vähän aloitettua aiemmin tällä viikolla.

Olin tänään taas remonttitalkoissa. Sinne oli sovittu, että kokoonnutaan jo klo 7:30, että päästään kahdeksalta aloittamaan alkuhässäköiden jälkeen. Ja koska en tietenkään osannut mennä ajoissa nukkumaan, jäi yöunet vähän lyhyiksi. Joten kun tuossa neljän jälkeen olin kotona, siivoilin vähän ensin ja pistin pyykkikoneen pyörimään ja sitten ajattelin, että torkahdanpa hetkeksi, ennen kuin alan kirjoittaa hakemusta, ja heräsin sitten klo 20:15. Että silleen.

No, nyt on litra Keisarin morsianta (tai Tiikerin päiväunta, en muista kun pussi ei ole tallella, mutta hyvää joka tapauksessa) pressopannussa vieressä ja olen valmis aloittamaan. Kun vain onnistun siinä.

Olen aivan krooninen vitkastelija, minkä tämäkin blogikirjoitus erinomaisesti todistaa. Kun tulen koneelle aloittaakseni työt, käyn ensin sähköpostit läpi. Kun otan tabletin käteen hoitaakseni pankkiasioita, kerään ensin kolikot lempipelistäni ja vilkaisen facebook-ilmoitukset. Ihan mahtavin tapa vitkastella varsinaisen työn aloittamisessa on sen kyseisen työn huolellinen (mutta turha) suunnittelu muistikirjaani tai yksityiskohtaisen to-do-listan teko, että teen sitten asiat varmasti oikeassa järjestyksessä. Silloin sitä kuvittelee olevansa oikeasti jotenkin järkevä ja tehokas, vaikka kyse on ihan puhtaasta aloittamisen viivyttelemisestä.

Onneksi kun loppujen lopuksi aloitan, olen oikeasti huolellinen, järjestelmällinen ja tehokas ja teen työn valmiiksi asti. Kuulin tänään erään tutun perheen pojan kirjoittaneen jopa CV:hensä, että "asiat tuppaavat jäämään viime tinkaan, mutta koskaan mitään ei ole jäänyt tekemättä".

Haluaisin olla sellainen ihminen, joka tarttuu työhön reippaalla otteella heti kun se on mahdollista ja tekee kerralla loppuun saakka. Vähentäisihän se varmasti asioista stressaamista ja siitä ihan oikeasta vapaa-ajasta nauttisi enemmän. Kuka iskisi naulan mun päähän juuri oikeaan kohtaan niin, että muutun sellaiseksi?

Onko lukijoissani kroonisia vitkastelijoita?

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Aktiivisuusranneke

Minulla on aktiivisuusranneke. Se on Polar Loop 2. Se on ollut minulla noin vuoden, mutta en ole käyttänyt sitä koko aikaa.

Se on jotenkin vähän juntti. Tuntuu, ettei sillä ole oikein muita todellisia keinoja mitata sitä aktiivisuutta kuin askelten laskeminen, ellei käytä sykevyötä. Jos menen kuntosalille rannekkeen kanssa, mutta ilman vyötä, sen mielestä minä vain istun. Ja vaihdan välillä istumapaikkaa. Maanantaina olin remonttitalkoissa ja todellakin rehkin, oikeasti tein raskasta fyysistä työtä noin 8 tunnin ajan, mutta siltikään en saanut päivän aktiivisuustavoitetta täyteen, vaikka olen asettanut itselleni kolmesta vaihtoehdosta sen matalimman tavoitteen. Tietenkin on mahdollista, että multa on jäänyt hoksaamatta joku ominaisuus, millä saisin rannekkeen ymmärtämään itseäni ja liikkeitäni paremmin. Jos sinulla on ranneke ja osaat neuvoa, kerro se ihmeessä kommenteissa. Tai sitten jos itselläsi on vastaavanlaisia kokemuksia!

Sykevyön kanssa ranneke toimii hyvin, mutta koska minulla ei ole aikomusta alkaa käyttää sykevyötä päivittäisessä arjessani muuten kuin treenatessani, se jää lähinnä askelmittarin ja rannekellon rooliin. Tai sanotaanko niin, että aktiivisuusranneke mittaa aktiivisuutta erinomaisesti niinä päivinä, jolloin aktiivisuuteni on nimenomaan paikasta toiseen kävelyä, kuten tänään. Ranneke mittaa myös unen laatua ja kestoa, mitä on ihan mielenkiintoista seurata.

Sunnuntaina, kun olin päättänyt tulla terveeksi ennen maanantaisia remonttitalkoita, istuin kirjaimellisesti koko päivän peiton alla sohvalla neuloen ja katsoen animea. Nousin vain käymään vessassa ja jääkaapilla. Illalla huomasin, että neuloessani aktiivisuusrannekkeeni tulkitsee käteni tasaisen, toistuvan liikkeen askeleiksi. Mittarissa oli yli 23 000 askelta! 😄

torstai 2. helmikuuta 2017

Neulontahaaste: helmikuu

Viivu julkaisi neulontahaasteensa seuraavan osion:


Tammikuunkin haasteneule on mulla vähän vielä kesken, mutta loppusuoralla. Luulen, että saatan tehdä helmineulesukat tämän haasteen toteutukseksi. Meillä on molemmilla kova sukkatarve Miehen kanssa!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Suhteeni alkoholiin

Olen pyöritellyt näitä asioita päässäni loppukesästä alkaen, enkä oikein tiennyt, kirjoittaako niistä vai ei... Syteen tai saveen!

Olen päättänyt lopettaa alkoholin käytön kokonaan. 

En tiedä, mikä on alkoholiongelman määritelmä, mutta oma suhteeni alkoholiin ei ainakaan ole ongelmaton. Varmaan kaikilla, jotka alkoholia käyttävät, on niitä kännityhmyyksiä historiassaan. Se nyt tuntuu vain olevan niitä asioita, jotka opitaan kantapään kautta. En osaa sanoa, onko mulla niitä välttämättä sen enempää kuin muillakaan, mutta jotenkin ne on mulle tosi raskas taakka kantaa. Olen satuttanut ihmisiä liikaa. Ja itseäni siinä ohessa. Mitään todella vakavaa ei ole tapahtunut, mutta siinä on kyse lähinnä hyvästä tuurista. 

Olen huomannut, että erityisherkkä, masennukseen taipuvainen psyykeni on huono yhdistelmä alkoholin kanssa. Ja vaikka en välttämättä saisi alkoholistin papereita lääkäriltä, huomaan itsessäni taipumuksen siihen. Varsinkin kotona itsekseen juodessa alkoholin määrä riistäytyy helposti käsistäni. Huomaan tuskailevani jatkuvasti, missä menee rajat.

Olen ollut silloin tällöin eripituisia aikoja "tipattomalla". Minulle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia olla kokonaan ilman alkoholia. Voin mennä kavereiden kanssa baariin ja todella nauttia olostani juoden pelkkää vissyä. Minua ei haittaa yhtään, vaikka muut juovat ympärillä enkä koe jääväni paitsi mistään huvista. Itse asiassa mulla on muutamia hyviä muistoja aivan mahtavista illoista, jotka osuivat tipattomaan kauteen. Rakastan sitä, kun kivan illan jälkeen ei olekaan aamulla pöhnäinen olo, ja nautin siitä vapaudesta, että voin ajaa illan päätteeksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan.

Olen nautiskelija. Pidän oluista, viineistä ja viskistä. Mutta tässä on nyt aika isoja asioita vastakkain: alkoholinkäyttöön liittyvät ikävät, edelleen mieltä painavat kokemukset ja alkoholittomuuteen liittyvät positiiviset kokemukset. Ja toisaalta se, että minun on helpompi olla kokonaan ilman kuin määritellä itselleni sopivan alkoholinkäytön rajoja ja pysyä niissä.

Tuntuipa ihan hyvältä kirjoittaa asiasta näin avoimesti. Selkeytti omia ajatuksia. Huomaan nyt paremmin kuin ennen, että kyseessä on ennen kaikkea tunne-elämään liittyvä asia. Ja kun se tunne-elämä on minussa muutenkin se ongelmallinen osa-alue, niin miksi rasittaa sitä ennestään asialla, jota ilmankin pärjää?