-

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Soitonopettajan rooli lapsen elämässä

NYT kirjoitan siitä, mitä minun piti jo aikoja sitten, kun aloin kirjoittaa työstäni.

Työni sellonsoitonopettajana on osoittautunut paljon monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin olin koskaan osannut odottaa. Nyt kahden viime vuoden aikana sellonsoiton lisäksi opetusohjelmaani on tullut myös muskareita ja musiikinteorian opetusta, ja monipuolisuus on vain kasvanut.

Tosi paljon minua on mietityttänyt soitonopettajan rooli pienen, alakouluikäisen tai sitä nuoremmankin lapsen elämässä. Tämä asia vyöryi tajuntaani erityisesti keväällä 2014, jolloin yhtäkkiä tajusin jotain: minulla oli tuona keväänä 6 sello-oppilasta, ja iältään he olivat 3-6-vuotiaita. Heistä yksikään ei asunut molempien biologisten vanhempiensa kanssa! Se kolahti jotenkin tosi voimakkaasti. Vielä silloin, kun olin itse ala-asteella, luokallani oli kyllä eroperheiden lapsia, mutta he olivat ehdottomasti poikkeus. Muistan, että oli tilanteita, jolloin opettaja kertoi, että sen ja sen luokkatoverin vanhemmat olivat juuri eronneet, joten kyseistä kaveria kohtaan piti osoittaa aivan erityistä huomaavaisuutta ja myötätuntoa. Nyt tuntui, että tällaiset perheet olivat melkeinpä yleisempiä kuin "normaalit" perheet.

Olen itse "ehjästä" perheestä, vanhempani ovat olleet naimisissa 48 vuotta ja minä ja kaikki sisarukseni olemme syntyneet avioliiton sisällä. En todellakaan tarkoita sanoa, etteivätkö uusperheiden ja yksinhuoltajien lapset voisi olla tasapainoisia ja onnellisia, mutta onhan se toki fakta, että tällaiset perheet kokevat aivan erilaisia haasteita kuin meidän perheemme tapaiset perheet. Ja lapset ovat todella herkkävaistoisia. He vaistoavat heti, jos vanhemmilla asiat ovat huonosti, ja reagoivat siihen, ja miettivät asioita paljon syvällisemmin kuin me aikuiset osaamme ajatellakaan. Mielestäni hyvä esimerkki asiasta on se, miten siskoni suhtautui muuttoomme maaseudulta kaupunkiin 90-luvun alussa. 80-luvun alkupuolella vanhempani, joilla oli tuolloin 3 lasta, päättivät rakentaa talon Paimioon, 25 km päähän Turusta Helsingin suuntaan. Minä en ollut tuolloin vielä syntynyt, synnyin heidän asuttuaan 3 vuotta Paimiossa. Rakennusprojektissa oli alusta lähtien ongelmia. Vanhempani saivat kuuluisan Arava-lainan, jonka ehdot paukkuivat heti alusta lähtien poikkeukselllisen sateisen kesän takia (v. -83 ymmärtääkseni), joka hidasti rakennuksen edistymistä. Perheeni eli muutenkin nousukauden optimismissa, ja 80-90-lukujen vaihteen lama romahdutti täysin taloutemme, koska äitini yritys meni konkurssiin ja jo valmiiksi tiukilla oleva taloutemme ajautui ahdinkoon. Vanhempani olivat takaajina äitini yhtiökumppanin lainassa ja voitte arvata loput. Mutta erikoinen piirre tilanteessa oli eri tavat, joilla minä, 6 v.  ja siskoni 11 v.  reagoimme asiaan. En todellakaan tiedä, onko syynä se, miten vanhempani kertoivat asioista vai ero minun ja siskoni käsityskyvyssä, tai jossain tiedostamattomassa tunneperäisessä valmiudessa vastaanottaa asioita (laittaisin panokseni viimeisimpään vaihtoehtoon), mutta kun meidän oli pakko myydä talomme ja muuttaa vuokralle Turkuun, minä sanoin kaikille kavereille ja niiden perheille, että meidän on pakko muuttaa, koska me tarvitaan rahaa. Sisko sen sijaan paljasti vasta monta vuotta myöhemmin, ettei kyennyt koskaan ymmärtämään, miksi tuo siirto piti tehdä, ja tunsi sen olevan jopa lähes suoranaisesti hänen kiusaamistaan (en todellakaan lähde tässä arvuuttelemaan hänen, murrosikäisen tytön, todellista tunnemaailmaansa tuohon aikaan, mutta haluan korostaa meidän erilaista suhtautumistamme asiaan ja sen selviämistä koko perheelle vasta paljon myöhemmin, kun asiaa pystyttiin arvioimaan objektiivisemmin).

Pointti edellä olevassa tarinassa on se, että on tosi vaikeaa pysyä kärryillä lasten ajatusmaailmasta ja tunne-elämästä, ja vastata noihin haasteisiin tasapainoisella tavalla kaiken arjen myllerryksen keskellä, ihan jo "normaalissa" kahden vanhemman ja heidän lastensa perheessä. Siihen vielä voidaan lisätä se, miten nykyään jo alakoululaiset kokevat esimerkiksi ulkonäköpaineita, suorituspaineita ja painetta kuulua joukkoon, vaikka joukko olisi joukko idiootteja. Nostan hattuni jokaisen isän ja äidin edessä. Jos tuohon haasteeseen lisätään vielä uusperhe tai yksinhuoltajuus, puhutaan todellisista sankareista. Ansaitsisitte Nobel-palkinnon pelkästään siitä, että jaksatte edes yrittää. Samoin mielestäni jokainen nuori, joka nykymaailmassa jaksaa edes yrittää pitää omista periaatteistaan kiinni ja vastustaa ympäristön painetta silloin, kun ympäristö painostaa idiotismiin, ansaitsee Nobel-palkinnon. Mihinköhän saisi vietyä eteenpäin idean Nobel-palkinnon jakamisesta arjen sankareille?

Palatkaamme alkuperäiseen ajatukseen. 6 lasta, iältään 3-6-vuotiaita, yksikään ei molempien biologisten vanhempiensa kanssa asuvia. Toki tähänkin kategoriaan mahtuu monta tarinaa: Yhden äiti ja isä elivät suht sopusointuisesti, lapsi sai elää molempien kanssa tasapuolisesti ja yhteiselo sujui. (Mainittakoon tässä kohtaa, että kuulin kerran eroperheestä, joka teki seuraavanlaisen ratkaisun: Perheen talo oli aina lasten koti. Eronneet vanhemmat asuivat viikon talossa, viikon muualla. Vanhempien nais- ja miesystävien tuonti taloon oli kielletty, kunnes suhde oli todella vakiintunut. Näin lasten elinympäristö oli vakaa ja tuttu, vaikka vanhempien elämä muuttui. Arvostan.) Toisaalta joukossa oli yksinhuoltajaäiti, jonka mies oli kuollut äkillisesti oppilaani ollessa puolivuotias. Ja sitten oli Oppilas. Oppilas ei ollut erityisen lahjakas, mutta sitäkin innokkaampi. Häntä oli ihana opettaa, koska vaikka hänen edistymisensä oli hidasta, niin onnistumisen hetket toivat sitäkin suurempaa iloa sekä oppilaalle että opettajalle. Mutta Oppilaan soittotunnit olivat perjantaisin, ja monesti soittotunnin jälkeen Oppilaan isä tuli hakemaan Oppilaan viikonlopuksi luokseen. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö sekä isä että äiti rakastaneet lastaan suuresti ja vilpittömästi, mutta kun näet 4-vuotiaan lapsen kehittävän juonia sen eteen, miten hän voisi siirtyä äidin hoivista isän hoiviin ilman, että isä ja äiti joutuvat näkemään toisiaan, se sattuu. Pahasti.

Tuo nimenomainen tilanne sai minut miettimään uudelleen rooliani pienen sello-oppilaan elämässä. Tietenkin useimmat eroperheiden vanhemmat ajattelevat lastensa parasta ihan niin kuin "ehjien" perheidenkin vanhemmat! Mutta fakta on, että lapsien, jotka ovat vaikkapa viikot äidin luona ja viikonloput isän luona, elämä on hajanaisempaa. Ja vaikka tuossa tilantessa olevat isät ja äidit kuinka pyrkisivät ajattelemaan lapsensa parasta, he eivät useimmiten pysty korjaamaan sitä tosiasiaa, että lapsen arkielämä on särkynyttä. On elämä isän luona ja elämä äidin luona. Ja mitä on yksittäinen sellonsoitonopettaja sen keskellä? Se on yksi pysyvä asia. Jotain, joka toistuu viikosta toiseen.

Se on uskomattoman tärkeä asia. Minä en missään tapauksessa kuvittele voivani astua jollain tavalla vanhempien asemaan. Mutta se mihin pystyn, on se, että kuuntelen lapsia. On lapsia, jotka mielellään höpöttäisivät koko tunnin. Niillä tunneilla yritän löytää tasapainon kuuntelemisen ja sen välillä, mihin minut on palkattu: sellonsoiton tai muun musisoinnin opettamisen. Mutta mielestäni on todella tärkeää kuunnella, mitä lapset haluavat kertoa. Lapset nykymaailmassa ovat niin suuren paineen alaisina, että sen kestäminen purkamatta sitä mihinkään on katsottava ylivoimaiseksi. Jos minä olen lapsen silmissä niin suuren luottamuksen arvoinen, että hän kertoo minulle paineistaan, koen olevani etuoikeutettu. Ja toisaalta todella suuresti vastuullinen: on olemassa asioita, joista ei halua puhua vanhemmilleen, mutta jollekulle toiselle aikuiselle on helppo puhua. Se, että tuo aikuinen osaa arvioida, milloin tilanne menee ohitse ja milloin asia on paras ottaa puheeksi lasten vanhempien kanssa, on arvokas ominaisuus.

Yritän olla se aikuinen, jolle lapset tuntevat voivansa puhua ja joka osaa arvioida, milloin tilanteeseen tulee puuttua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksat kommentoida! Kaikista kommenteista ilahdutaan!