Syyslukukausi!

Hauskasti korona muuttaa ajatusmaailmaa. Tai ehkä pikemminkin hallitsee. Näin matkalla töihin tienvarsimainoksen, jossa mainostettiin tienvarsimainontaa. Mainoslause kuului "tuhansia kontakteja muutamalla eurolla", ja mun ensireaktio oli, että eikös niitä kontakteja pitäisi nyt välttää.

Ensimmäinen opetuspäivä on tänään, ja odottelen tässä oppilaita saapuvaksi. Työpäivä menee nyt käytännössä niin, että tulen töihin, pesen kädet, käyn vessassa, pesen kädet, keitän kahvia ja täydennän kahviomyyntipöydän, pesen kädet, laitan luokan valmiiksi ja odotan oppilasta. Kun oppilas saapuu, pesen kädet, pidän tunnin säilyttäen turvavälin, pesen kädet aina kahden oppilaan välissä. Viimeisen oppilaan jälkeen pesen kädet, pyyhin desinfiointiliinalla luokkani ovenkahvat ja muut usein kosketettavat pinnat, pesen kädet ja lähden kotiin. Täytynee ostaa käsivoidetta.

Ihan en vielä tiedä, miten opetan 4-vuotiaan vasta-alkajan pitelemään jousta oikein koskematta häneen, tai ylipäätään menemättä lähelle. No, on vielä perjantaihin asti keksiä master plan siihen.

Aion mennä punttikselle töiden jälkeen. Mulla on nyt vihdoin auto, minkä ansiosta voin hoitaa monta asiaa yhdellä lähtemisellä. Se on mahtava juttu, koska inhoan lähtemisiä. Haluan saada punttisharrastuksen taas säännölliseksi, ennen kuin tulee pimeys ja hätä ja ahdistus ja tuska. Jos se vaikka kantaisi kaiken sen yli!

Hassua, miten nenä kutiaa ihan vietävästi ihan vain sen tiedostamisesta, ettei nenään saa koskea.

Itsensä tuntemisesta

Nyt on selkeästi loma loppu. Eilen olin yhteensä 9 tuntia Zoomissa.

Se, mikä nyt vähän huolettaa, on se, että olen itsekin tänään aivan loppu. En saa mitään aikaiseksi eikä mikään huvita. Tämä on mulle tuttu tunne kyllä, mutta jotenkin masentaa, kun se iskee päälle heti kun vähänkin näyttäytyy jotain arjelta viittaavaa. Tietenkin se varmaan taas tasoittuu, kun arkeen tottuu (juuri sopivasti kaamosmasennuksen alkuun mennessä), mutta nämä tämmöiset päivät on asia, joiden kanssa tuskailen aivan jatkuvasti, enkä tiedä, pitäisikö mun lopettaa tuskailu ja yrittää vain elää asian kanssa.

Olen lukenut kirjoituksia itsekurista ja vitkastelun välttämisestä. Olen yrittänyt muodostaa itselleni rutiineja, jotka edesauttaisivat jatkuvampaa aktiivisuutta ja reippautta, tavoitteena jonkinlainen tasaisuus ja tasapaino nykyisen on/off-tilanteen tilalle. Mikään ei toimi. Jokaista työteliästä, aikaansaavaa päivää vastaa toinen päivä, jolloin en saa yhtikäs mitään aikaan. Makaan sängyssä, selaan Facebookia, luen Ilta-Sanomien otsikoita, nukun, syön jos jotain on valmiina. En saa edes katsottua lempisarjaani Viaplaysta, koska se vaatisi toimenpiteitä.

Viime aikoina on saattanut välillä kyllä riittää puolikaskin päivä lököilyä, ja saan itseäni niskasta kiinni iltapäivästä. Tänään vaikuttaisi olevan sellainen päivä. Kohta taas zoomaillaan, kun suunnitellaan sisältöä tämän vuoden teemaopintoihin. Myös koulun kannatusyhdistyksen, jonka puheenjohtaja olen, tiimoilta olisi töitä. Uhosin aamulla Miehelle, että menen tänään punttikselle, mutta en silloin vielä tiennyt, että päivästä tulee tällainen. En taida keretä, kun on ne yhdistyksen työt vielä tekemättä.

Mua masentaa, kun en tiedä, pitäisikö mun vain hyväksyä se, että olen masentunut ja voimavarani ovat siksi rajalliset, vai yrittää pakottaa itseäni. Ja masentaa myös se, että tiedän, ettei se pakottaminen edes auttaisi mitään.

Ei ole mitään masentavampaa kuin masennus.

Poikkeuksellinen syyslukukausi

Uusi lukuvuosi alkaa viikon päästä. Ei voi mitään, että vähän jännittää, mitä siitä tulee. Tällä kertaa ollaan onneksi valmistautuneita haasteisiin. Koululle on tilattu laajakaista, käsidesiä ja kasvomaskeja on hankittu, etäopetusmetodeja on mietitty etukäteen, opettajien käytössä oleva laitteisto päivitetty, sen käyttökoulutusta saatu ja viralliset toimintaohjeet julkaistu.

Itse opetan tänä syksynä sellonsoiton lisäksi soitinkarusellia ja MUHAa eli Musiikin hahmotusta. Se on yhdistelmä musiikin teoriaa, säveltapailua ja musiikin historiaa. Keväältä opittiin, että paras etäopetus on yhdistelmä liveopetusta ja etukäteen kuvattuja videoita. Olenkin nyt suunnitellut lyhyitä havainnollistavia videoita opittavista asioista, ja haluaisin onnistua tekemään niistä mahdollisimman monta ennen kuin niitä välttämättä tarvitaan. Ja vaikka pystyttäisiin toteuttamaan koko kurssi lähiopetuksena, videot säilyvät vastaisuuden varalle ja toimivat esim. erinomaisena kertausmateriaalina. Lisäksi valmistautumattomuuden seurauksena viime kevään MUHA-kurssilaisten etäopinnot jäivät vajaaksi, joten myös heitä varten täytyy tehdä itseopiskelumateriaali kurssin loppuosasta.

Tämä siis on viimeisen "loma"viikon agenda. Tätä suunnittelu-, koulutus- ja markkinointityötähän on tässä tehty tiiviisti jo heinäkuun lopusta, eli lainausmerkit ovat aiheelliset.

Tänään on lähes kokonaan vapaa päivä, ja otan tavoitteekseni tehdä ainakin yhden videon. Ehkä voisin ehtiä enemmänkin, mutta parempi pitää tavoitteet pieninä, koska kevät osoitti, että tämäntyyppinen työskentely vie yllättävän paljon aikaa ja ennen kaikkea energiaa. Kunhan pääsen edes alkuun, olen tyytyväinen.

Erään muusikon unelmakeikka

Mun piti kertoa siitä, miten Kampaajaystävä jäi mulle hiustenleikkuun velkaa. Tämä on samalla tarina musiikin tuomasta ilosta ja sen jakamisesta, mikä moninkertaistaa ilon.

Oikeastaan lähtökohta oli se, että minä olin Kampaajaystävälle velkaa. Kampaajaystävän piti palata töihin keväällä oltuaan siihen asti äitiyslomalla ja hoitovapaalla, mutta sitten tuli korona, asiakkaat kaikkosivat, ja Kampaajaystävä päätti jatkaa hoitovapaataan. Alkukesästä pyysin häntä leikkaamaan tukkani ja hän teki sen mielellään, vaikka ei voi oikein hinnoitella työtään tässä tilanteessa. Oltiin sovittu, että laitan jotain omantunnon mukaan hänelle sitten MobilePaylla, mutta unohdin. 

No, meni muutama viikko ja Kampaajaystävältä tuli viesti. Siinä sanottiin että Ukki on tulossa käymään ja että Ukki on vanha musiikinopettaja ja että Ukki rakastaa musiikkia ja että he haluaisi yllättää Ukin jotenkin ja että voisinko tulla heille ja soittaa vähän selloa ja että mitä se maksaisi. Vastasin, että mitä jos sovitaan, että se maksaa saman verran kuin yksi hiustenleikkuu.

Niin minä sitten menin. Ukin vierailu muodostui pienimuotoisiksi perhejuhliksi, kun Kampaajaystävän, hänen miehensä ja kolmen lapsensa lisäksi paikalla oli hänen siskonsa puolisoineen, veljensä, vanhempansa ja sitten vielä se Ukki. Sain olla yllätys oikein kunnolla, kun minut piilotettiin ensin nuorimmaisen huoneeseen ja sitten merkistä, kun kaikki olivat saaneet pehmeää peppujensa alle ja juotavaa käsiinsä, saavuin paikalle selloineni ja aloin soittaa.

Tiesin, että he tosiaan koko perhe rakastavat musiikkia ja olin miettinyt valmiiksi kolme kappaletta, jotka aioin soittaa. Aloitin tietenkin Bachin G-duurisarjan preludista, ja siihen se suunniteltu osa sitten päättyikin, koska mut haudattiin toiveisiin. Soitin yksin sellolla muun muassa:

- Saint-Saënsin Joutsenen (tietysti)

- Lisää Bachia (tietysti)

- Musiikkia elokuvista Gladiaattori, Titanic, Pirates of the Caribbean, Star Wars, Schindlerin lista, Hobitti (ainakin, en edes muista enää kaikkea)

- Finlandia-hymnin

- vastapainoksi edelliselle Suuri ja mahtava Neuvostoliitto

- Mozartin 40. sinfoniaa

- Mozartin 21. pianokonserttoa (toimi yllättävän hyvin yksin sellolla)

- monta tuttua yhteislaulua

- Kampaajaystävän lasten toiveet "helpoin kappale jonka osaat soittaa" ja Muumilaakson tunnari

Jossain vaiheessa Kampaajaystävä komensi syömään tapaksia. Meni ehkä vartti niin hänen isänsä kysyi "jokos jaksaisit taas soittaa vähän". Jaksoinhan minä. Jossain vaiheessa Kampaajaystävä komensi kahville ja kakulle, johon hänen miehensä kommentoi "mutta soitathan sä meille vielä sen jälkeen vähän?" Soitinhan minä.

Päädyin loppujen lopuksi soittamaan 3,5 tuntia ja rakastin joka hetkeä. Kiitollisempaa yleisöä saa hakea! Jossain vaiheessa hain tabletin että sain etsittyä nuotteja netistä kun ei ihan kaikki mennyt korvakuulolta. Konsertti loppui viimeiseen yhteislauluun, jonka tämä ihana musikaalinen perhe kajautti stemmoissa ja sitten itkettiin porukalla.

Todettin sitten, että Kampaajaystävä taisi jäädä vielä muutaman hiustenleikkuun velkaa.

Palapelikatastrofi kahden idiootin taloudessa

Tämä on tarina siitä, miten kahden ihmisen yhdistetty idiotismi johtaa katastrofiin.

Idioottimainen vaihe 1:

Kokoan isoa palapeliä vanerilevyn päälle sängyssä.

Idioottimainen vaihe 2:

Koska sänkyä tarvitaan myös muihin tarkoituksiin, siirrän palapelin vanereineen "väliaikaisesti" pyykinkuivaustelineen päälle.

Megaidioottimainen vaihe 3:

Koska Mies tarvitsee pyykinkuivaustelineen viemän tilan lihaskuntotreeninsä tekemiseen, hän nostaa koko komeuden vanereineen palapeleineen päivineen sängyn päälle.

Ultrasuperhyperidioottimainen vaihe 4:

Mies yllättyy lopputuloksesta.

Nuo irralliset palat oli ne valmiiksi kootut.

No, oli se ihan hyvä mies kumminkin. Jään kaipaamaan.

Orava, mainosvideo ja koronatuki

Tänä aamuna klo 8:50 ryntäsin työpaikalle sello selässä huutaen "Anteeks et mä oon myöhässä mut ku meidän rappukäytävässä oli orava!!"

Mun piti olla paikalla 8:45, joten en onneksi paljoa myöhästynyt. Ja meidän rappukäytävässä tosiaan oli orava. Lähdin kotoa hyvissä ajoin, ja portaissa tuli vastaan se orava. Nähdessään mut se juoksi alakertaan ja jatkoi sitä, mitä se oli tehnyt jo varmaan pitkään: juoksi paniikissa ovilasia päin uudelleen ja uudelleen. Kiipesi kierreportaiden puoleenväliin ja hyppäsi kamikaze-hypyn sen saman lasin yläreunaa päin. Uudelleen ja uudelleen. Yritti kiivetä kaakeliseinää ylös, muttei onnistunut. Soitin Miehelle, että tule äkkiä, täällä on orava ja se pitää pelastaa. Mies tuli ja kehitti masterplanin: alakerrassa on ulko-ovi kahteen vastakkaiseen suuntaan ja ensin avattiin se ovi, jonka luona orava ei ollut. Sitten minut asemoitiin portaisiin ja Mies lähti kohti oravaa. Se tietenkin pelästyi, olisi juossut portaisiin muttei uskaltanut, koska minä olin siinä, vaihtoi äkkiä suuntaa ja juoksi avoimesta ovesta ulos. Mission accomplished.

Töissä piti olla tänään aikaisin ja nättinä, koska tänään kuvataan meidän koulun mainosvideot. Olin oikein panostanut, pyysin kampaajaystävääni leikkaamaan tukkani kivan näpsäkäksi polkaksi eilen. Siitä tuli ihana, mutta Mies inhoaa sitä. Hänen mielestä en ole minä ilman pitkää tukkaa. Aamulla kun olin pukeutunut ja Mies vielä loikoili sängyssä, kysyin siltä perisuomalaiseen tapaan: "Onko tää ihan tyhmän näköinen tää mun asu?" ja Mies vastasi: "Ei ollenkaan, se on oikein kiva tohon hartioihin asti".

Saatiin vähän korona-avustusta, niin pystytään panostamaan markkinointiin paremmin tänä syksynä. Keväällä myös oli etäopetuksessa sellainen ongelma, että kun tilanne tuli yllättäen eikä oltu osattu varautua kunnolla, oppilaat päätyivät olemaan eriarvoisessa asemassa sen mukaan, mikä oli a) opettajan tietotekniikkaosaamisen taso ja b) opettajan käytettävissä olevan laitteiston taso. Nyt koronatuen turvin pystytään vastaamaan tähän haasteeseen, niin että ollaan paremmin varustautuneita jos etäopetukseen joudutaan siirtymään lyhyelläkin varoitusajalla. Hyvä tulee.

Siihen liittyy muuten hauska tarina, miten kampaajaystäväni jäi mulle kampauksen velkaa muutama viikko sitten. Mutta kerron siitä toiste.

Etäopetusta

Jännäksi menee loput kevätlukukaudesta. Viime viikonloppuna jo päätettiin siirtää ryhmäopetus etäksi, mutta eilisten linjausten myötä tietenkin myös lähiopetuksen kanssa täytyi tehdä sama juttu. Mun kohdallahan se tarkoittaa nyt sitä, että kymmentä sello-oppilasta, viittä muskariryhmää ja yhtä musiikinhahmotusryhmää pitäisi alkaa opettaa etänä. Tätähän tietenkin piti osata odottaa, ja osasinkin, mutta yhtäkkiä olin tilanteessa, että olisi aivan hirvittävästi hommaa enkä yhtään tiennyt, mistä aloittaisin. Kuten aina sellaisessa tilanteissa, reagoin hyvin järkevästi, eli lamaannuin totaalisesti. Käytin eilisen siis lähinnä pelaten Candy Crushia.

Tänään jo alkoi pikkuhiljaa mieleen pulputa ideoita. Sain kokeiltua etäopetuksessa käytettävää zoom-ohjelmaa äitin kanssa, mikä tappoi kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska äiti ja isi ovat ikänsä takia eristyksissä, enkä voi mennä käymään. Mulle alkoi valjeta, miten yhdistäisin livetapaamisia ja videoita. Aloin toden teolla miettiä, minkälaisia videoita voisin oppilaitani varten kotoani käsin kuvata ja lähettää livetapaamisten lisäksi. Sitten olisi pitänyt ruveta tekemään, ja lamaannuin taas. Menin pitkille päikkäreille ja pelasin vähän lisää Candy Crushia.

MUTTA! Sain kuin sainkin lopulta aloitettua! Kuvasin kolme videota ja lähetin ne oppilaille. Se oli kivaa!

Osaan olla toimelias. Usein kuitenkin, kun hommia tulee kerralla paljon tai niitä pääsee kasaantumaan, mulle käy juuri niin kuin tässä tilanteessa: lamaannun täysin enkä pysty tekemään mitään. Ja sitten tarvitaan joku pieni kulma, josta saan napattua kiinni ja aloitettua, ja homma alkaa purkautua. Ja voi kun tykkään työstäni kun siihen päästään!