Nyt on selkeästi loma loppu. Eilen olin yhteensä 9 tuntia Zoomissa.
Se, mikä nyt vähän huolettaa, on se, että olen itsekin tänään aivan loppu. En saa mitään aikaiseksi eikä mikään huvita. Tämä on mulle tuttu tunne kyllä, mutta jotenkin masentaa, kun se iskee päälle heti kun vähänkin näyttäytyy jotain arjelta viittaavaa. Tietenkin se varmaan taas tasoittuu, kun arkeen tottuu (juuri sopivasti kaamosmasennuksen alkuun mennessä), mutta nämä tämmöiset päivät on asia, joiden kanssa tuskailen aivan jatkuvasti, enkä tiedä, pitäisikö mun lopettaa tuskailu ja yrittää vain elää asian kanssa.
Olen lukenut kirjoituksia itsekurista ja vitkastelun välttämisestä. Olen yrittänyt muodostaa itselleni rutiineja, jotka edesauttaisivat jatkuvampaa aktiivisuutta ja reippautta, tavoitteena jonkinlainen tasaisuus ja tasapaino nykyisen on/off-tilanteen tilalle. Mikään ei toimi. Jokaista työteliästä, aikaansaavaa päivää vastaa toinen päivä, jolloin en saa yhtikäs mitään aikaan. Makaan sängyssä, selaan Facebookia, luen Ilta-Sanomien otsikoita, nukun, syön jos jotain on valmiina. En saa edes katsottua lempisarjaani Viaplaysta, koska se vaatisi toimenpiteitä.
Viime aikoina on saattanut välillä kyllä riittää puolikaskin päivä lököilyä, ja saan itseäni niskasta kiinni iltapäivästä. Tänään vaikuttaisi olevan sellainen päivä. Kohta taas zoomaillaan, kun suunnitellaan sisältöä tämän vuoden teemaopintoihin. Myös koulun kannatusyhdistyksen, jonka puheenjohtaja olen, tiimoilta olisi töitä. Uhosin aamulla Miehelle, että menen tänään punttikselle, mutta en silloin vielä tiennyt, että päivästä tulee tällainen. En taida keretä, kun on ne yhdistyksen työt vielä tekemättä.
Mua masentaa, kun en tiedä, pitäisikö mun vain hyväksyä se, että olen masentunut ja voimavarani ovat siksi rajalliset, vai yrittää pakottaa itseäni. Ja masentaa myös se, että tiedän, ettei se pakottaminen edes auttaisi mitään.
Ei ole mitään masentavampaa kuin masennus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun jaksat kommentoida! Kaikista kommenteista ilahdutaan!