-

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Soitonopettajan rooli lapsen elämässä

NYT kirjoitan siitä, mitä minun piti jo aikoja sitten, kun aloin kirjoittaa työstäni.

Työni sellonsoitonopettajana on osoittautunut paljon monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin olin koskaan osannut odottaa. Nyt kahden viime vuoden aikana sellonsoiton lisäksi opetusohjelmaani on tullut myös muskareita ja musiikinteorian opetusta, ja monipuolisuus on vain kasvanut.

Tosi paljon minua on mietityttänyt soitonopettajan rooli pienen, alakouluikäisen tai sitä nuoremmankin lapsen elämässä. Tämä asia vyöryi tajuntaani erityisesti keväällä 2014, jolloin yhtäkkiä tajusin jotain: minulla oli tuona keväänä 6 sello-oppilasta, ja iältään he olivat 3-6-vuotiaita. Heistä yksikään ei asunut molempien biologisten vanhempiensa kanssa! Se kolahti jotenkin tosi voimakkaasti. Vielä silloin, kun olin itse ala-asteella, luokallani oli kyllä eroperheiden lapsia, mutta he olivat ehdottomasti poikkeus. Muistan, että oli tilanteita, jolloin opettaja kertoi, että sen ja sen luokkatoverin vanhemmat olivat juuri eronneet, joten kyseistä kaveria kohtaan piti osoittaa aivan erityistä huomaavaisuutta ja myötätuntoa. Nyt tuntui, että tällaiset perheet olivat melkeinpä yleisempiä kuin "normaalit" perheet.

Olen itse "ehjästä" perheestä, vanhempani ovat olleet naimisissa 48 vuotta ja minä ja kaikki sisarukseni olemme syntyneet avioliiton sisällä. En todellakaan tarkoita sanoa, etteivätkö uusperheiden ja yksinhuoltajien lapset voisi olla tasapainoisia ja onnellisia, mutta onhan se toki fakta, että tällaiset perheet kokevat aivan erilaisia haasteita kuin meidän perheemme tapaiset perheet. Ja lapset ovat todella herkkävaistoisia. He vaistoavat heti, jos vanhemmilla asiat ovat huonosti, ja reagoivat siihen, ja miettivät asioita paljon syvällisemmin kuin me aikuiset osaamme ajatellakaan. Mielestäni hyvä esimerkki asiasta on se, miten siskoni suhtautui muuttoomme maaseudulta kaupunkiin 90-luvun alussa. 80-luvun alkupuolella vanhempani, joilla oli tuolloin 3 lasta, päättivät rakentaa talon Paimioon, 25 km päähän Turusta Helsingin suuntaan. Minä en ollut tuolloin vielä syntynyt, synnyin heidän asuttuaan 3 vuotta Paimiossa. Rakennusprojektissa oli alusta lähtien ongelmia. Vanhempani saivat kuuluisan Arava-lainan, jonka ehdot paukkuivat heti alusta lähtien poikkeukselllisen sateisen kesän takia (v. -83 ymmärtääkseni), joka hidasti rakennuksen edistymistä. Perheeni eli muutenkin nousukauden optimismissa, ja 80-90-lukujen vaihteen lama romahdutti täysin taloutemme, koska äitini yritys meni konkurssiin ja jo valmiiksi tiukilla oleva taloutemme ajautui ahdinkoon. Vanhempani olivat takaajina äitini yhtiökumppanin lainassa ja voitte arvata loput. Mutta erikoinen piirre tilanteessa oli eri tavat, joilla minä, 6 v.  ja siskoni 11 v.  reagoimme asiaan. En todellakaan tiedä, onko syynä se, miten vanhempani kertoivat asioista vai ero minun ja siskoni käsityskyvyssä, tai jossain tiedostamattomassa tunneperäisessä valmiudessa vastaanottaa asioita (laittaisin panokseni viimeisimpään vaihtoehtoon), mutta kun meidän oli pakko myydä talomme ja muuttaa vuokralle Turkuun, minä sanoin kaikille kavereille ja niiden perheille, että meidän on pakko muuttaa, koska me tarvitaan rahaa. Sisko sen sijaan paljasti vasta monta vuotta myöhemmin, ettei kyennyt koskaan ymmärtämään, miksi tuo siirto piti tehdä, ja tunsi sen olevan jopa lähes suoranaisesti hänen kiusaamistaan (en todellakaan lähde tässä arvuuttelemaan hänen, murrosikäisen tytön, todellista tunnemaailmaansa tuohon aikaan, mutta haluan korostaa meidän erilaista suhtautumistamme asiaan ja sen selviämistä koko perheelle vasta paljon myöhemmin, kun asiaa pystyttiin arvioimaan objektiivisemmin).

Pointti edellä olevassa tarinassa on se, että on tosi vaikeaa pysyä kärryillä lasten ajatusmaailmasta ja tunne-elämästä, ja vastata noihin haasteisiin tasapainoisella tavalla kaiken arjen myllerryksen keskellä, ihan jo "normaalissa" kahden vanhemman ja heidän lastensa perheessä. Siihen vielä voidaan lisätä se, miten nykyään jo alakoululaiset kokevat esimerkiksi ulkonäköpaineita, suorituspaineita ja painetta kuulua joukkoon, vaikka joukko olisi joukko idiootteja. Nostan hattuni jokaisen isän ja äidin edessä. Jos tuohon haasteeseen lisätään vielä uusperhe tai yksinhuoltajuus, puhutaan todellisista sankareista. Ansaitsisitte Nobel-palkinnon pelkästään siitä, että jaksatte edes yrittää. Samoin mielestäni jokainen nuori, joka nykymaailmassa jaksaa edes yrittää pitää omista periaatteistaan kiinni ja vastustaa ympäristön painetta silloin, kun ympäristö painostaa idiotismiin, ansaitsee Nobel-palkinnon. Mihinköhän saisi vietyä eteenpäin idean Nobel-palkinnon jakamisesta arjen sankareille?

Palatkaamme alkuperäiseen ajatukseen. 6 lasta, iältään 3-6-vuotiaita, yksikään ei molempien biologisten vanhempiensa kanssa asuvia. Toki tähänkin kategoriaan mahtuu monta tarinaa: Yhden äiti ja isä elivät suht sopusointuisesti, lapsi sai elää molempien kanssa tasapuolisesti ja yhteiselo sujui. (Mainittakoon tässä kohtaa, että kuulin kerran eroperheestä, joka teki seuraavanlaisen ratkaisun: Perheen talo oli aina lasten koti. Eronneet vanhemmat asuivat viikon talossa, viikon muualla. Vanhempien nais- ja miesystävien tuonti taloon oli kielletty, kunnes suhde oli todella vakiintunut. Näin lasten elinympäristö oli vakaa ja tuttu, vaikka vanhempien elämä muuttui. Arvostan.) Toisaalta joukossa oli yksinhuoltajaäiti, jonka mies oli kuollut äkillisesti oppilaani ollessa puolivuotias. Ja sitten oli Oppilas. Oppilas ei ollut erityisen lahjakas, mutta sitäkin innokkaampi. Häntä oli ihana opettaa, koska vaikka hänen edistymisensä oli hidasta, niin onnistumisen hetket toivat sitäkin suurempaa iloa sekä oppilaalle että opettajalle. Mutta Oppilaan soittotunnit olivat perjantaisin, ja monesti soittotunnin jälkeen Oppilaan isä tuli hakemaan Oppilaan viikonlopuksi luokseen. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö sekä isä että äiti rakastaneet lastaan suuresti ja vilpittömästi, mutta kun näet 4-vuotiaan lapsen kehittävän juonia sen eteen, miten hän voisi siirtyä äidin hoivista isän hoiviin ilman, että isä ja äiti joutuvat näkemään toisiaan, se sattuu. Pahasti.

Tuo nimenomainen tilanne sai minut miettimään uudelleen rooliani pienen sello-oppilaan elämässä. Tietenkin useimmat eroperheiden vanhemmat ajattelevat lastensa parasta ihan niin kuin "ehjien" perheidenkin vanhemmat! Mutta fakta on, että lapsien, jotka ovat vaikkapa viikot äidin luona ja viikonloput isän luona, elämä on hajanaisempaa. Ja vaikka tuossa tilantessa olevat isät ja äidit kuinka pyrkisivät ajattelemaan lapsensa parasta, he eivät useimmiten pysty korjaamaan sitä tosiasiaa, että lapsen arkielämä on särkynyttä. On elämä isän luona ja elämä äidin luona. Ja mitä on yksittäinen sellonsoitonopettaja sen keskellä? Se on yksi pysyvä asia. Jotain, joka toistuu viikosta toiseen.

Se on uskomattoman tärkeä asia. Minä en missään tapauksessa kuvittele voivani astua jollain tavalla vanhempien asemaan. Mutta se mihin pystyn, on se, että kuuntelen lapsia. On lapsia, jotka mielellään höpöttäisivät koko tunnin. Niillä tunneilla yritän löytää tasapainon kuuntelemisen ja sen välillä, mihin minut on palkattu: sellonsoiton tai muun musisoinnin opettamisen. Mutta mielestäni on todella tärkeää kuunnella, mitä lapset haluavat kertoa. Lapset nykymaailmassa ovat niin suuren paineen alaisina, että sen kestäminen purkamatta sitä mihinkään on katsottava ylivoimaiseksi. Jos minä olen lapsen silmissä niin suuren luottamuksen arvoinen, että hän kertoo minulle paineistaan, koen olevani etuoikeutettu. Ja toisaalta todella suuresti vastuullinen: on olemassa asioita, joista ei halua puhua vanhemmilleen, mutta jollekulle toiselle aikuiselle on helppo puhua. Se, että tuo aikuinen osaa arvioida, milloin tilanne menee ohitse ja milloin asia on paras ottaa puheeksi lasten vanhempien kanssa, on arvokas ominaisuus.

Yritän olla se aikuinen, jolle lapset tuntevat voivansa puhua ja joka osaa arvioida, milloin tilanteeseen tulee puuttua.

torstai 14. joulukuuta 2017

Työn iloa

Nyt kun minulla alkoi sopivasti 4 viikon loma, on hyvä hetki puhua töistä. Rakastan työtäni!

Viime postauksessani kirjoitin tyytyväisyyden vaikutuksesta onnellisuuteen. Tyytyväisyyteni työtilanteeseeni jäi tuolloin mainitsematta, mutta pakko sitäkin on sivuta, koska se on niin merkittävä asia, eikä suinkaan mikään itsestäänselvyys.

Olen koulutukseltani muusikko. Alaani liittyy paljon kaikkea ihanaa, mutta varjopuolena valitettavasti paljon kilpailuhenkeä, perfektionismia, kateutta ja kyynärpäätaktikointia. Nämä asiat eivät suinkaan ruoki tyytyväisyyttä. Olen aina ollut musta lammas porukassa, minä hassu kun en ole osannut olla laisinkaan kunnianhimoinen. Se ei valitettavasti ole tehnyt minusta immuunia musiikkimaailman vaikutukselle...

Kasvoin hyvin musiikkikeskeisessä ympäristössä. Tai en tiedä, onko se oikea sana. Mutta musiikki on aina ollut todella iso osa minun ja perheeni elämää. Kävin soittotunneilla 3-vuotiaasta lähtien. Oli se kai vapaavalintaista, mutta suoraan sanoen en tullut koskaan edes ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että en kävisikään! Olin lukiossa, kun ensimmäisen kerran hoksasin, että minusta ei ole pakko tulla muusikkoa, ja se oli vapauttava tunne. Kyse ei ollut siitä, että minua olisi pakotettu johonkin, tai siitä, ettenkö olisi halunnut opiskella musiikkia. En vain ollut käsittänyt, että muitakin vaihtoehtoja on.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa muusikoksi opiskellessani olin kärsin vakavasta masennuksesta tietämättäni ja itsetuntoni oli nollassa. Sopeuduin ajatukseen, että en ehkä tule koskaan tekemään muusikon töitä, ja yllätin itseni suuresti saamalla jalkani musiikkiteatterimaailman oven väliin jo ennen valmistumistani.

Soitin vuosina 2009-2016 yhteensä 5 peräkkäisessä produktiossa niin, että aina edellisen päättyessä tiesin jo seuraavasta. Opin luottamaan itseeni, ymmärtämään, että minun ei tarvitse mennä töihin näytös näytöksen jälkeen todistamaan, että olen tarpeeksi hyvä. RAKASTAN teatteria ja soittamista.

En ollut ajatellut, että opettaminen olisi minun juttuni. Olin tarkoituksella valinnut muusikkolinjan ammattikorkeakoulussa, en musiikkipedagogilinjaa. Oli minulla muutama yksityisoppilas opiskeluaikana. Mutta loppukesästä 2012 huomasin mol.fi-sivulla ilmoituksen pienestä yksityisestä musiikkikoulusta, joka etsi sellonsoitonopettajaa. Se houkutteli, koska siihen asti tein produktioiden välissä siivousta ja muita pätkähommia. Vakituinen, joskin osa-aikainen työ musiikin parissa oli paljon mielekkäämpi vaihtoehto. Hain hommaa, sain sen ja yllätyksekseni rakastuin. Nyt, 5 ja puoli vuotta työkokemusta ja kaksi opettajatutkintoa myöhemmin voin sanoa, etten enää tiedä, kumpaa olen enemmän: muusikko vai opettaja. Rakastan molempia.

Vuosi sitten tein kipeän ratkaisun. Kieltäydyin alkavasta teatteriproduktiosta ja keskityin pelkästään opettamiseen. Ajattelin, että se olisi väliaikainen ratkaisu, mutta tiesin ottavani riskin. Kun jalan vetää pois oven välistä, ovi voi mennä kiinni. Tällä hetkellä näyttää siltä, että se meni kiinni, ja se vähän sattuu. Toisaalta työaikatauluni on huomattavasti mukavampi näin, ja kuten sanoin, rakastan opettamista. Olen saanut siihenkin itseluottamusta ja välillä tuntuu että rakastan melkein liikaakin oppilaitani. On ne vaan niin ihania mukuloita.

Päädyin kirjoittamaan jotain aivan muuta kuin suunnittelin! Käykö teille muille bloggaajille sellaista? Joudun varmaan kirjoittamaan erikseen uudelleen siitä mistä piti!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onnellisuutta tyytyväisyydestä

Olen viime aikoina miettinyt usein tyytyväisyyden merkitystä. Tyytyväisyyttä on monenlaista ja siitä on hyötyä monessa asiassa. Itse olen yrittänyt kehittää tyytyväisyyttä erityisesti kahdesta eri näkökulmasta.

Tyytyväisyys siihen, mitä omistaa

Tämä on tosi tärkeää ottaen huomioon sen, minkälaisen vuoristoradan olemme käyneet läpi taloudellisesti ja mihin olemme sen jälkeen päätyneet. Meillä oli omistusasunto, kolmen huoneen sellainen. Oli uudehko bemari ja unelma menestyvästä liikeyrityksestä. Sitten mentiin alas ja lujaa, päädyttiin kahden vuoden sisällä parin väliaikaisratkaisun kautta vuokrayksiöön. Ja täällä ollaan edelleen 3 ja puoli vuotta myöhemmin. Viime keväänä, kun haimme velkajärjestelyä, meitä kehotettiin pohtimaan, voimmeko asua näin pienessä asunnossa koko velkajärjestelyn ajan, eli 3-5 vuotta. Velkajärjestely kun pystyy huonosti joustamaan muutoksiin tuloissa tai menoissa. Päätimme jäädä tähän, koska olemme viihtyneet ja pärjänneet tässä oikein mukavasti, ja toisaalta pienet asumiskustannukset toimivat eduksemme hakuprosessissa.

Velkajärjestely on nyt käynnissä, joten täällä ollaan ja täällä pysytään. Olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Mielestäni näissä asioissa on mahdollista opetella tyytyväisyyttä. On tietenkin asioita, joita joskus kaipaan ja toivon. Toivon, että meillä olisi parveke. Toivon, että meillä olisi astianpesukone. Toivon, että meillä olisi makuuhuone, eikä pelkkä parvisänky. Toivon, että meillä olisi edes vähän alle 22-vuotias auto. Mutta ne jäävät kauaksi taakse verrattuna siihen, mitä meillä on. Meillä on lämmin, valoisa, kaunis koti. Meillä on mukava sohva, laadukas ruokailuryhmä, työnurkkaus, piano, sello ja kitara. Meillä on taulu-tv, joka ei ole uusinta mallia mutta toimii ja meillä on pelikonsoli, joka ei ole uusinta mallia mutta toimii. Meillä on toisemme. Meillä on kauniita, sopivia vaatteita, hyvää ja terveellistä ruokaa kaapissa ja valokuvia rakkaista ihmisistä vitriinissä ja pianon päällä. Meillä on tulot ja menot vihdoin tasapainossa. Tyytyväisyyttä opetellaan keskittymällä siihen, mitä on, sen sijaan että keskittyisi siihen mitä ei ole.

Sanovat sellaista ärsyttävää sananlaskua, että kun ei ole rahaa, niin ei ole rahahuoliakaan. Mutta on kyllä pakko sanoa, että se pitää aivan paikkansa. Siis nyt kun olemme vihdoin saaneet menomme täsmäämään tulojemme kanssa. Pienituloisuus, tai meidän kohdallamme velkataakka, vaatii valintoja. Tunnen ihmisiä, jotka elävät hyvin yksinkertaista, jopa askeettista arkea, mutta tekevät kerran vuodessa minun mittakaavassani suorastaan hulppean lomamatkan. Me teemme mieluummin toisin: meitä ei haittaa, jos emme pääse moneen vuoteen Tukholmaa kauemmas, mutta toivomme arjelta edes pientä joustavuutta. Sitä, ettei tarvitse panikoida, jos ystävä pyytää kahvilaan. Toisaalta sitä, ettei meidän tarvitse uhrata koko elämäämme työlle, vaan meille jää aikaa myös niihin asioihin, joita pidämme tärkeämpinä. Sen takia tyydymme pitämään muut elämisen kulut minimissään.

Tarkoitus ei ole arvostella kenenkään valintoja sen suhteen, mihin rahojansa käyttää, eikä antaa ymmärtää, että kaikki köyhyydessä elävät pystyisivät kohentamaan tilannettaan tekemällä oikeita valintoja. Me emme pitkään aikaan pystyneet. Mutta uskon, että kaikissa olosuhteissa voi kehittää tyytyväisyyttä, ja uskon, että tyytyväisyyden puute voi vaikeuttaa selviytymistä arjen haasteista ja ajaa ihmisen monenlaisiin ikäviin kierteisiin, joista on vaikea päästä eroon.

Tyytyväisyys itseen

Voi, tämä se vasta on vaikeaa. Me suomalaiset olemme kovin suorituskeskeistä ja perfektionistista porukkaa. Ja minä olen sieltä pahimmasta päästä.

Löysin joskus hyvän kirjoituksen, jossa kehotettiin miettimään omia tavoitteitaan seuraavasti: Ensin kirjoitetaan ylös, mitkä ovat tärkeimpiä arvojasi. Ne kertovat siitä, minkälainen ihminen haluaa olla. Esimerkiksi omalla kohdallani tärkeitä arvoja ovat muiden muassa tunnollisuus ja ahkeruus, perhe ja avioliitto, anteliaisuus ja vieraanvaraisuus. Kun isot arvot on listattu, aletaan purkaa niitä pienemmiksi tavoitteiksi. Esimerkiksi kun mietin tavoitteitani liittyen perheeseen ja avioliittoon, kirjasin ylös esimerkiksi, että haluan pitää yhteyttä perheenjäseniini, tarkentaen: käydä merkityksellisiä keskusteluja, eikä vain WhatsApp-chättäilyä. Toisaalta mietin, miten voin tukea miestäni, jolla on usein työstressiä ja rankka painolasti lapsuudestaan.

Tämä kaikki on kovin hyvää ja kaunista. Ja bullet journal on hyvä työkalu tällaiseen elämän pohtimiseen ja seurantaan. Tosiasia kuitenkin on, että kun alkaa miettiä, millainen ihminen haluaa olla, tavoitteiden listasta tulee loputon. Jopa ensimmäinen raakaversio listasta on PITKÄ. Eikä yksinkertaisesti ole realistista yrittää suorittaa niitä kaikkia kerralla. Jolloin elämänhallintavälineestä tuleekin rotko masennukseen ja tyytymättömyyteen.

Vaikeinta onkin tasapainon säilyttäminen. Miten kehittyä ihmisenä ilman että vaatii itseltään liikoja, miten antaa heikkoudet itselleen anteeksi olematta laiska, heikkoluonteinen ja saamaton? Siispä yritän kehittää tasapainoista tyytyväisyyttä itseeni. Kysykää 50 vuoden päästä, onnistuinko.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Silkkihääpäivä

Meillä oli 5.11. hääpäivä. Kokonainen tusina vuosia täynnä! Nyt te hieraisette silmiänne ja katsotte uudelleen yläpalkkia, josko olisitte lukeneet ikäni väärin. Vaan ei. Niin se on, kun menee penskana naimisiin niin ehtii paljon!

No, varsinaisena hääpäivänä emme päässeet sen enempiä juhlimaan, joten olimme jo etukäteen sopineet, että lauantaina 11.11. on sitten juhlatreffit ja Mies otti asian hoitaakseen. Ajattelin että hän varaa pöydän jostain ja vie vaikka leffaan sen jälkeen, mutta sainkin kokonaiset yllätysjuhlat!

Mies oli sanonut, että minun pitää olla tälläytyneenä klo 13:45. Ihmettelin kyllä aikaista ajankohtaa, mutta laittauduin kiltisti valmiiksi, ja nätiksi laittauduinkin. Sitten kun olin valmis, Mies tulikin käärimään huivin silmieni ympärille! Siinä sitten haparoin Miehen käsikynkässä autoon. Automatkalla mulle tarjottiin kuohuviiniä odotuksen helpottamiseksi. Yritin hahmottaa näkemättä, minne olimme matkalla, mutta kadotin meidät aika nopeasti. Matka kesti vajaat puoli tuntia, minkä jälkeen minua taas talutettiin.

Kun vihdoin sain huivin naamaltani pois, olin 9 rakkaan ystävän ympäröimänä! Meille oli varattu kaunis mökki ja savusauna! Ja tietenkin iltaan kuului erinomaista ruokaa ja juomaa, pelejä ja muuta mukavaa. Yllätyin kaiken muun lisäksi Miehen järjestelytaidoista: Sain vaihtaa mukavammat vaatteet päälleni ja kaikki saunomiseen tarvittavat tavarat olivat myös mukana.

Oli kerta kaikkiaan ihana ilta! Juuri sopiva määrä väkeä ja ihanat puitteet. Ja yllätys oli täydellinen.

Loppuun kuva silkistä silkkihääpäivän kunniaksi.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Pelkoja

Olin lapsena tosi pelokas. Olin tosi utelias ja halusin tietää asioista kaiken. Ongelma oli siinä, että mielikuvitukseni oli todella vilkas, niin että kun kokemuspohjani ei riittänyt jonkin asian ymmärtämiseen, täydensin loppuosan mielikuvituksellani saaden aikaan tosi pelottavia mielikuvia. Jotkin näistä peloista olivat niin voimakkaita, että ne vaikuttavat minuun edelleen, vaikka ymmärrän asioista enemmän.

Kaikkein kummallisimmat pelkoni liittyivät täysin arkisiin asioihin, jotka yllättäen eivät toimineetkaan kuten pitäisi. Menin aivan paniikkiin, kun hanasta tippui vettä vaikka se oli kiinni, kuten myös silloin kun telkkari meni rikki ja ruudusta näkyi pelkkää lumisadetta. Luulin ymmärtäväni, miten nuo asiat toimivat, enkä voinut käsittää, miksi ne eivät yhtäkkiä toimineetkaan niin. Olin tuolloin korkeintaan 4-vuotias. Luulen, että sähkökatkosten pelkonikin oli enemmän kuin vain pimeän pelkoa: en osannut selittää, miksi asiat, joihin normaalisti saattoi luottaa, eivät äkkiä toimineetkaan ja se pelotti minua.

Tätä ei ainakaan helpottanut se, että vanhemmat sisarukseni mielellään lietsoivat pelkojani!

Kun mamma kuoli ollessani 5-vuotias, meille päätyi hänen vanha lääkärikirjansa, arviolta jostain 1930-luvulta. Katselimme isosiskon kanssa salaa sen kuvia, ja ne olivat kammottavia. Löysimme monta hirvittävää, toivottavasti nykyään voitettua ihotautia, rokkoa ja virustautia. Siitä lähtien pelkäsin aivan hysteerisesti kaikenlaisia sairauksia. Vielä teini-ikäisenäkään en voinut katsoa Teho-osastoa ilman suurta mahdollisuutta, että heräsin paniikissa yöllisiin painajaisiin. En ole enää hysteerinen, mutta olen edelleen taipuvainen luulosairauteen ja olen huomannut pystyväni aiheuttamaan itselleni rytmihäiriöitä ja särkyjä vain ajattelemalla niitä liikaa.

Kaikkein pahimmat pelot kohdistuivat nimenomaan noihin ihotauteihin: järkyttäviin kuviin, joissa ihmisten iho oli täynnä kammottavia paukamia, epämuodostumia, liikakasvua... Sen seurauksena pelkäsin myös kaikkea, mikä vain muistutti minua kaikesta tuosta. Esimerkiksi sieniä. Minua kammotti tapa, jolla ne leviävät, ilmaantuvat yllättäen yhdessä yössä ilman siementä. Kuvittelin mielessäni, miten jonain aamuna herään niin, että käsivarsistani kasvaa jotain ulokkeita. Joskus otin pussista perunan ja katsoessani sitä näin kauhukseni, että siitä oli alkanut kasvaa ituja. Heitin perunan kirkuen pois ja isosisko oli kuolla nauruun. Edelleen joskus vitsailen, kun joku kysyy, enkö pidä sienistä: ei vaan pelkään niitä.

Yhteenveto taitaa olla, että pelkään asioita, joita en ymmärrä. 

Nykyään pelkään vähäsen pimeää. Pelkään myös hämähäkkejä. Pelkään uida luonnonvesissä jos jalkani eivät yllä pohjaan eikä vesi ole tarpeeksi kirkasta, jotta pohjaan näkisi. Pelkään vähän sairauksia, mutta en niin paljoa, etten pystyisi nauttimaan elämästä. Ja ehkä vähäsen pelkään vielä niitä ituja ja sieniä. Ainakin ne aiheuttavat puistatuksia. 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kirje minulta 16-vuotiaalle minulle

Rakas Eicca 16v.!

Terveisiä vuoden 2017 lopulta! Kyllä, täällä ollaan ja maailma on edelleen pystyssä, juuri ja juuri. Sinä elät vuotta 2002 ja käyt toista vuotta lukiota. Vanhojentanssiharjoitukset taitavat olla käynnissä jo?

En rupea sen enempää spoilaamaan elämäntilannettani. Moni asia on eri tavalla kuin kuvittelet, mutta tunnen oloni turvalliseksi ja rakastetuksi.

Mietin pitkään, mitä haluaisin sinulle kirjoittaa ja mitä en. En halua sanoa, että kaikki tulee menemään hyvin, koska se ei ole totta. Mutta en toisaalta halua pelotellakaan, koska sinä kestät kyllä. Olet oikeastaan aika vahva ihminen, vaikka et usein oloasi sellaiseksi tunnekaan. Päädyin lopulta muutamaan asiaan, joista haluan kirjoittaa, ja kuten tiedät, rakastan listoja, joten tässä ne tulevat listan muodossa.

1) Eicca, se mitä koet koko ajan enenevässä määrin... Olet koko ajan väsynyt. Et saa itseäsi sängystä ylös ja ulos lähteminen on aika ajoin lähes mahdotonta. Olet koulussa hädin tuskin puolet tunneista ja puhut itsesi kursseista läpi rimaa hipoen, vaikka oikeasti sisimmässäsi rakastat opiskelua. Et tiedä mistä se johtuu, oletat olevasi vain laiska. Suurimman osan ajasta olet yksin, et juurikaan vietä aikaa ystäviesi kanssa vaan jäät mieluummin kotiin. Kotonakaan et kuitenkaan saa asioita tehtyä, koulutyöt ovat tekemättä, huoneesi on sotkuinen etkä jaksa edes meikata tai laittaa tukkaasi, vaikka olet 16-vuotias. Päätät usein, että maanantaina parannat tapasi, ja saatat onnistuakin päivän tai pari, mutta siihen se jää... Jatkanko vielä?

Se on masennusta. Se on sairaus, johon saa apua. Olet kyllä boheemi tapaus, mukavuudenhaluinenkin eikä yksin viihtyminenkään ole väärin, mutta tämä kaikki menee reilusti normaaliuden rajojen ulkopuolelle. Eikä se mene ohi itsestään vaan nakertaa itsetuntoasi ja sen myötä pahentaa itse itseään. Puhu asiasta jollekulle, puhuthan?

Ja uskothan, että oikeasti olet ihan riittävän reipas, nautit järjestyksellisyydestä ja tunnollisuudesta ja pystyt luomaan kestäviä, syviä, molemminpuoleisia ystävyyssuhteita. Tarvitset vain vähän apua kaivaaksesi todellisen itsesi masennuksen alta esiin.

2) Luota itseesi sellistinä. Tällä hetkellä et luota, eikä luota moni muukaan, koska edellä mainitut seikat vaikuttavat myös soittamiseesi ja koska jotkut ihmiset itsekkäistä syistä ovat halunneet polkea sinua alas, mutta olet oikeasti ihan lahjakas. Tulet vielä löytämään omat vahvuutesi ja pääset hyödyntämään niitä tavoilla, joita et osaa vielä kuvitellakaan. Musiikki on henkireikä, rakas työ ja upea mahdollisuus. Vaali sitä.

3) Älä kanna niin paljon huolta toisista. Asiat tulevat menemään pieleen. Moni asia, jota pidät vuorenkaltaisena, pysyvänä ja vankkana osana elämääsi, tulee kääntymään päälaelleen. Ja kun niin tapahtuu, kaikki selviävät kyllä. Sinä et ole silloin vastuussa toisten jaksamisesta. Usko minua, te kaikki tulette ulos tunnelin toisesta päästä vahvempina kuin koskaan.

4) Ole rohkeasti sitä, mitä olet. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Ne ihmiset, joilla on väliä, hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Usko minua, minä olen sentään sinä.

5) Niistä jätkistä, joiden kanssa aika ajoin tekstailet... Se jonka nimi alkaa M:llä, on idiootti. Unohda se.

6) "Alkaa kirjoittamaan" on nykyään hyväksyttyä, kieliopillisesti oikeaa suomea. Usko tai älä.


Olet hyvä tyttö. Kauniskin. Rakastettu. Sinun nyt ja minun nyt. Älä unohda sitä.

Rakkaudella
Eicca 31 v.

PS. Kirjoita enemmän!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Masentuneen perfektionistin pääosin positiivisia mietteitä

Olen jaksellut taas vähän paremmin! Vaikkakin se viime postauksen lähes valmis neule päätyi purkuun...

Iso osa on ollut sillä, että sää on vähemmän harmaa. Olen aivan eri ihminen, kun aurinko paistaa.

Olen iloinen, että sain purettua asioita viime postauksen tavoitelistaksi. Tavallaanhan se on vain lista yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, mutta joskus sitä kaipaa juuri niitä. Yleensä kun mulla on taipumus listata tavoitteita tyyliin "ensi maanantaina minusta tulee täysin uusi ihminen" ja sitten kun en, yllätys yllätys, onnistukaan siinä niin lannistun enkä hetkeen jaksa edes yrittää.

Olen päässyt bujoilun makuun nyt oikein kunnolla. Bullet journal on kuin minua varten keksitty juttu eikä ollut yllätys, että jäin siihen koukkuun. Se oli, etten jäänyt ekalla yrittämällä. Vasta nyt. Tosiasiahan on, että bujo on mulle todellinen kaksiteräinen miekka! Pohjaton rakkauteni järjestelmällisyyttä, listoja ja aikatauluja kohtaan pääsee oikeuksiinsa ja saan suurta tyydytystä valitessani juuri ne asiat, joita haluan seurata ja sitten täyttää asioita omiin kohtiinsa. Mutta bujo on toisaalta todella hyvä kasvualusta liialliselle perfektionismille, joka on iso ongelma mulle. Järjestelmällisyys on kaunista ja pidän sitä mahtavana lisänä muuten boheemiin luonteeseeni. Ilman sitä en saisi ikinä mitään aikaiseksi. Mutta epäterve perfektionismi on rumaa. Se vie ilon elämästä ja on lannistavaa sekä itselle että ympärillä oleville.

Mahtaako kukaan muu analysoida omia ongelmiaan niinkuin minä? Välillä nauran itseäni. Voisin kirjoittaa amatöörilääkärikirjan perustuen oman mieleni kummallisuuksiin! Blogi tietenkin antaa väärän kuvan, koska nimenomaan täällä märehdin tämmöisiä ja annan ymmärtää, etten paljon muuta teekään. :) Teen minä. Olin tänäänkin pitkään ulkona, nautin kirpeän aurinkoisesta päivästä valtavaan villahuiviini kääriytyneenä (kutsun sitä käärinliinaksi), tapasin useita ystäviä ja söin yhden kanssa ihanan lounaan. Hymyilin paljon, puhuin paljon, kävelin paljon, palelin vain hiukan. Hyvä päivä.

torstai 12. lokakuuta 2017

Miten selättää infernaalinen väsymys?

Ikävää kirjoittaa masennustekstiä, en ihmettele jos kukaan ei jaksa lukea.

En selvästikään ole ainoa, joka on poikkeuksellisen väsynyt tänä syksynä. Moni valittaa samaa. Jonkun kanssa spekuloitiin, että mahtaakohan johtua huonosta kesästä. Ei oikein päässyt varastoimaan energiaa ja sitten yhtäkkiä alkoikin jo syksy harmaana ja pimeänä.

Olen yrittänyt miettiä keinoja helpottaa aikatauluani, jotta jaksaisin paremmin. Lähteminen on kaikkein vaikeinta, joten kun kerran joudun raahautumaan liikkeelle, yritän saada mahdollisimman paljon aikaan yhdellä lähtemisellä.

Tiedän: olen onnekas, kun arkeni on sen verran väljää, että pystyn vaikuttamaan asiaan itse niin paljon. Vaan en tiedä: toisaalta mietin, että selkeä jokapäiväinen rutiini voisi olla helpompi. Kun asia olisi niin yksinkertainen, että joka päivä tiettyyn aikaan on lähdettävä vaikka töihin, niin sitten sitä lähtee vaikka väkisin. Kun taas minä mietin joka lähtöä erikseen että mihin aikaan taas pitikään olla missäkin ja kuinka pitkään pystyn venyttämään lähtöä, että ehdin vielä ajoissa.

Olen iloinen, että olen saanut pidettyä kiinni kuntosalirutiinista. Se tarkoittaa kohdallani kuntosalilla käymistä kerran viikossa, ja olen tyytyväinen siihen. Näin torstaisin, kun tulen töistä kuuden-seitsemän maissa, Mies odottaa jo valmiina hoputtamaan, että nyt äkkiä kamat kasaan ja voileipä naamaan, nyt lähdetään, ja niin minä kiltisti tottelen ja Mies heittää minut kuntosalille samalla kun menee itse salibandytreeneihin. Se on hyvä. Kun saan itseni sinne, treenaan kyllä kunnolla ja palkitsen itseni hetkellä omien ajatusten ja kirjan kanssa infrapunasaunassa, ja Mies tulee vielä hakemaankin omien treeniensä jälkeen. Tajusin kuitenkin lähipäivinä, että tarvitsen enemmän raitista ilmaa. Kävelin ennen paljon enemmän, nyt vain kuljen paikasta A paikkaan B bussilla tai autolla. Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä valitin äitille WhatsAppissa, että olen kuolemanväsynyt ja haukottelen niin, että naama repeää ja kahvia menee litroittain. Silloin äiti komensi minut kävelylle, vaikka vain lyhyelle. Ja oikeassahan äiti oli, kuten (melkein) aina, kun tein työtä käskettyä ja kävelin lähipuistoon ja takaisin (tämä vei noin 10 minuuttia), olin paljon virkeämpi. Eli vähän ulkoilua pitäisi saada viikkoaikatauluun lisättyä.

Anteeksi, tämä teksti on varmaan kuolettavan tylsää luettavaa. Mutta nyt hyödynnän itsekkäästi blogin "päiväkirja"-ominaisuutta ja selkeytän omia ajatuksiani.

Tavoitteita tuleville päiville:

  • yritä saada aikaan säännöllinen unirytmi (tarkoittaa ennen kaikkea aamuherätystä!)
  • syö säännöllisesti ja terveellisesti
  • pidä kiinni kuntosalirutiinista
  • yritä lähteä edes pienelle lenkille vähintään 2 kertaa viikossa
  • muokkaa viikkoaikataulua siinä määrin kuin mahdollista (lähtemiset minimiin!)

Joo, ehkä tää tästä. Vielä jotain positiivista: se viime postauksesta puuttunut kuva melkein valmiista neuletakista!

maanantai 2. lokakuuta 2017

Plääh

Kertokaa joku, miten saan lisättyä kuvia iPadilta blogiin! En mielelläni myöntäisi olevani näin tyhmä, mutta en keksi miten se onnistuu ja olen tosi turhautunut sen takia.

Olen ollut tosi alamaissa viime aikoina, ja se pelottaa kun lokakuu vasta alkoi. Masentava syksy. Yleensä tykkään tästä vaiheesta, mutta tänä vuonna haluaisin nukahtaa nyt ja herätä huhtikuussa. Tai tehdä huhtikuuhun asti sitä, mitä parhaillaankin: löhötä sohvalla iPadin, neuleen ja Netflixin kanssa. Uudessa Gilmoren tytöissä juodaan paljon viskiä.

No, olen kyllä neulonut paljon. Olisin halunnut tähän kuvan neuletakista, jossa on melkein kappaleet valmiina, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Yhdet polvisukat ja yksi kaulahuivi odottavat lisäkeriä ja yksinäinen sormikas inspiraatiota.

Olen myös lukenut. Paljon. Siis mun mittakaavassa paljon, en ole ihan lähiaikoina liittymässä 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Voisin ehkä mainita joitakin kirjoja erikseen, mutta en nyt.

Sain sentään laitettua pyykit kuivumaan. Siinä tämän päivän saavutus.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Asioita, jotka ovat ilahduttaneet minua viime aikoina

- se käsittämätön määrä vihreän eri sävyjä, joka on nähtävissä alkukesäisessä sekametsässä
- mustarastaan laulu
- löytämäni hyvät ja edulliset kävelykengät




- Erinomainen kirja, jonka luin. Sisältää paljon kauneutta ja musiikkia, vähän Puolan juutalaisten historiaa ja Krakovaa, hiukan itkua, kaipausta ja romantiikkaa sekä hyppysellisen Tukholmaa ja Uutta-Seelantia.
- zooborns.com: blogi, joka kerää yhteen vauvauutisia eläintarhoista ympäri maailman. Jopa piikkisikavauvat ovat suloisia!
- saamani uusi luontoisetu: liikuntasetelit!

- Se, kuinka kaunis kaupunki Turku on keväisin ja kesäisin
- Se, kuinka fantastisen upea keksintö kirjasto onkaan!
- Onnistunut neule, joka pääsi vihdoin omistajansa haltuun (kuvia tulossa myöhemmin... ehkä...)
- Hyvä texmex-keittoresepti, jonka löysin täältä


- tämä söpö rikkaruoho
- se, että raha-asiamme alkavat vihdoinkin pikkuhiljaa selkiytyä. Pääsimme velkajärjestelyyn! Kertoo meidän tähänastisesta tilanteesta aika paljon se, että kun velkajärjestely nyt alkaa, se osa meidän tuloista mikä oikeasti jää meille eikä mene velkojenmaksuun, lasketaan samalla kaavalla kuin toimeentulotuki, mutta silti käytännössä meille jää enemmän käteen kuin tähän asti. Ennen kaikkea saamme vakautta elämään ja, mikä tärkeintä, mielenrauhan.
- se, että nähtiin ulkomailla asuva siskoni perheineen ekaa kertaa 1,5 vuoteen
- Miehen ensimmäinen palkallinen kesäloma 7 vuoteen
- aivan pakahduttava määrä rakkautta perheenjäseniä kohtaan


- tämä hassu keltainen parveke. Mulla on siitä teoria: potkut saanut arkkitehti lisäsi sen piirustuksiin viimeisenä työpäivänään ja ajaa nyt talon ohi päivittäin ajatellen: "ei oo totta että ne toteutti sen, kjäh kjäh..."



torstai 11. toukokuuta 2017

Kohtaamisia

Ihmiset on joskus hassuja. Tämä esimerkkitapaus tapahtui Citymarketin kiinteistön kauppakäytävällä, siinä sen varsinaisen Citymarketin ja kiinteistön muiden liikkeiden välissä. Istuskelin penkillä syömässä eväitä ja tarkkailin ihmisiä. Se on yksi lempiharrastuksistani. Näen, kuinka kaksi naista kävelee vastakkaisista suunnista toisiaan kohti. Jossain vaiheessa tapahtuu havaitseminen ja tunnistaminen. Kuuluu vilpittömästi ilahtunut tervehdys "Ai hei!", josta voi päätellä, etteivät kyseiset rouvashenkilöt ole tavanneet toisiaan pitkään aikaan ja jälleennäkeminen on molemmin puolin iloinen yllätys. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli ja kokisi itse luontevaksi halata toista, mutta ei ole ihan varma, onko se toiselle ok vai kokisiko hän sen epämiellyttävänä? No, nämä naiset tietävät. Seurauksena on ensin kummallista molemminpuolista kokovartalonykimistä, jonka päätteeksi henkilöt päätyvät lääppimään toisiaan käsivarsista varsin kiusallisen huvittavalla tavalla. Teki mieleni huutaa "Hyvänen aika, halatkaa nyt kunnolla kun molemmat kumminkin haluaisitte!"

Oletteko muuten joskus nähneet, kun kaksi miestä tapaavat toisensa yllättäen parkkipaikalla? Ensin moikataan, sitten kätellään. Ja sitten käännytään rinnakkain tuijottamaan jommankumman autoa. Jostain syystä ei ole sopivaa vaihtaa kuulumisia kasvotusten. On seistävä rinnakkain ja molempien on pidettävä tiukasti katseensa siinä autossa, vaikka siitä ei edes keskusteltaisi. Käsien on soveliasta olla puuskassa rinnalla. Tuijotuksen kohteena olevan auton omistajan on myös mahdollista pitää kätensä reteesti lanteilla.

Käytöksen kultainen kirja olisi syytä kirjoittaa uusiksi.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Helmikuun helmineule




Ohje: Mariomyssy, muokattu
Lanka: Drops Fabel, kaksinkertainen 70 g



En tehnytkään helmineulesukkia. Tein pipon. Ja voi tauti, miten voi helmineulepipon tekeminen osoittautua näin kompleksiseksi! Tai sitten olen vain tyhmä.

Käytin pohjana Mariomyssyn ohjetta, mutta muutin sileän neuleen helmineuleeksi. Multa meni ikä ja terveys ennen kuin oivalsin, että pyörönä ja parittomalla määrällä silmukoita minun tarvitsee vain neuloa *1o 1n* koko pipon ajan ja helmineule syntyy itsestään. Muutaman ekan kierroksen yritin jotain ihme kommervenkkeja ja alareuna on virheitä täynnä ja tietenkin olin liian laiska purkamaan, kun itselle tein. Oikeasti olen ihan älykäs, olen olen! Ja olen tehnyt helmineuletta aiemminkin, uskokaa tai älkää.

Mariomyssyhän on loistava peruspipon ohje, mutta helmineule pilasi yhden sen parhaista ominaisuuksista, nimittäin kauniit ja tasaiset kavennukset. Helmineule "pakotti" kaventamaan puolet harvemmin kaksi silmukkaa kerrallaan, minkä seurauksena kavennukset muodostavat "kulmia" päälaelle.

Ja sitten vielä yksi juttu: tuo kuva on surkea. En ollut edes kastellut pipoa ennen kuvan ottamista. Ei se nyt enää ihan noin kamalan epätasainen muhkura ole. Kyllä se käytössä on ollut!

Tämä siis valmistui jo aikoja sitten, jo helmikuun alkupuolella. Tuon jälkeen olen saanut valmiiksi myös yhdet sukat ja yhdet säärystimet, ja lahjahihatin on puikoilla. Niistä myöhemmin. Viivun maaliskuun neulehaaste on seuraavanlainen:





Olin ensin ihan että äh, en mä käytä pinterestiä! Mutta sitten menin kuitenkin katsomaan ja löysin tämän! Mies tarvitsisi edelleen ne sukat ja itsellä olisi tarve pannalle, tuo voisi näyttää hyvältä kummassa vain... Katsotaan mitä tulee.

Surkeiden sattumusten sarja

Tarvitsen yhtä hakemusta varten passikuvan kokoisen kuvan itsestäni ja mietin eilen, onko vielä olemassa sellaisia valokuva-automaatteja kuin joskus. No, Mr. Google tietää, ja kävi ilmi, että Turusta löytyy vielä yksi ja se on rautatieasemalla. Sehän sattui sopivasti, mietin, koska keskiviikkoinen muskarini on juuri ihan rautatieaseman vieressä, joten voin käydä työmatkalla ottamassa kuvat. Ongelma oli siinä, että töiden jälkeen minulla olisi kiire, joten asia piti ehtiä hoitaa ennen muskaria. Ja tietenkin kello oli jo niin paljon, että juuri ja juuri ehtisin yhtä aikaisempaan bussiin kuin normaalisti. No, osa ruuasta jäi pöydälle kun en ehtinyt syödä sitä loppuun, mutta sain itseni kasaan ja ehdin bussiin. Sitten oli vielä toinen ongelma: nettisivun mukaan automaatti toimisi 1 ja 2 euron kolikoilla. Eli menin bussilla keskustaan, juoksin pankkiautomaatille nostamaan kaksikymppiä (oikeesti, mikä siinä on niin vaikeeta et sais ne kympit automaatteihin??) ja kauppaan ostamaan jotain pientä ja pyytämään vaihtorahat kolikoina. Sitten toiseen bussiin, jolla menin sen muutaman pysäkinvälin rautatieasemalle ja siellähän se automaatti nurkassa tönötti. Istuin automaattiin ja tuijotin hetken hiljaa tekstiä "vain korttimaksu". En kiroillut, maksoin kortilla, sain kuvani ja ehdin vielä töihinkin oikein mukavasti.

Eilispäivä oli alkanut ylimääräisellä ajelulla Saloon ja takaisin. Syy tähän on se, että sunnuntaina matkalla Helsingistä kotiin unohdin lompakkoni Lohjan ABC:lle. Tajusin sen kotipihassa. Tai en oikeastaan tajunnut, vaan aavistin. Jotenkin aloin uumoilla, että lompakkoni ei ole repussa. Menin sisään ja tarkistin repun, eikä se ollut siellä. Mies kävi vielä tarkistamassa, olisiko se autossa, mutta tiesin jo ettei se olisi. Olin jättänyt sen Lohjan ABC:n vessaan, siihen lavuaarin reunalle. Soitin Lohjalle, ja siellähän se oli. Olisiko minulla lähipäivinä asiaa Lohjan suunnalle, että voisin hakea sen? No ei todellakaan. Pyysin postittamaan sen ja ABC:n työntekijä suostui varsin vastahakoisesti, mikä on täysin ymmärrettävää, koska onhan se aika riskaabelia semmoinen. Seuraavana aamuna mulle kuitenkin soitettiin uudelleen ja kerrottiin, että Lohjalta olisi lähdössä myymäläpäällikkö tai joku vastaava Salon ABC:lle, joten pystyisinkö hakemaan lompakkoni sieltä, jos hän veisi sen mukanaan? Tietty sattui olemaan vielä juuri se viikko, jolloin minun ja Miehen aikataulut menee niin totaalisesti ristiin, että mun on tosi vaikeaa saada auto käyttööni, mutta sanoin että järjestän asian. Olihan tuo nyt aika paljon parempi ajatus kuin se, että laitetaan lompakko kustin poljettavaksi. Ja niin sitten ajoin eilen aamulla Saloon ja takaisin ennen Miehen töihin lähtöä, sain lompakkoni takaisin ja paljon syytä olla kiitollinen hyvästä asiakaspalvelusta.

Syy sunnuntaiseen huolimattomuuteen ja siitä seuranneeseen lompakon unohtumiseen saattoi olla siinä, että olin melkein tappanut ihmisen käsivoiteellani aiemmin samana päivänä. Sellainen saa ihmisen helposti vähän pois tolaltaan. Olin viikonlopun Helsingissä työhöni liittyvässä koulutuksessa, ja sunnuntaina palatessamme ruokatunnilta otin esille Body Shopin Moringa-käsivoiteeni, jossa on aivan ihana, mutta todella voimakas tuoksu. Olin läästimässä sitä kuiviin käsiini juuri, kun kouluttajamme astui huoneeseen. Hän muuttui valkoiseksi, sanoi "Sun... sun..." ja juoksi takaisin käytävään. En ole ennen nähnyt astmakohtausta, ja voin kertoa, että se on pelottavaa. Tässä yksi nainen, joka ei enää koskaan suhtaudu välinpitämättömästi kehotuksiin välttää voimakkaasti hajustettuja tuotteita. Moringa lensi roskiin.

Viime viikon maanantaina raivosin pää sauhuten ihmisten tyhmyydelle. Turun liikennekulttuuri on jotain aivan kammottavaa. Tuntuu, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että MINÄ pääsen eteenpäin. Olin tulossa kaupasta, ja tuossa ihan lähellä kotia on yksi suojatie ilman valoja. Näin jo kaukaa, että suojatien reunassa seisoi n. 12-vuotias poika odottamassa yli pääsyä, joten jarrutin ja pysähdyin suojatien eteen. Pysähdyttyäni vastaantulevista autoista neljä (!!!) ajoi vain suojatien yli pysähtymättä! Välkytin valoja, että ne ääliöt tajuaisivat että siinä oli suojatie, mutta vasta viides pysähtyi. Aivan käsittämättömiä idiootteja. Haluaisin tietää, mikä heidän mielestään on riittävä määrä suojatielle kuolleita lapsia. Mikä numero on hyvä? Huh, taas alkaa syke nousta.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Sellisti nimeltä Eicca

En tiedä, onko mulla lukijoita, koska kukaan ei ikinä kommentoi (vinks, vinks!), mutta jos oletetaan että on niin jotakuta on saattanut jossain vaiheessa hämmentää nimimerkkini Eicca yhdistettynä siihen faktaan, että olen sellisti. Siispä tämä asia saattaa kaivata hieman lisävalaistusta.

Jos asiassa joku ongelma on, se lienee siinä, että on olemassa toinenkin suomalainen Eiccaksi itseään kutsuva sellisti, ja melkoisen kuuluisa sellainen. Eli kysymys kuuluu, olenko minä nyt sitten jonkinlainen Wannabe-Toppinen? Ja tylsääkin tylsempi vastaus on ei, vaikka Toppinen ihan kova jätkä onkin ja vaikka Apocalypticaa ihan pikkuisen (osittain, mutta vain osittain periaatteesta) fanitankin.

Olen ollut Eikka aivan taaperosta asti, kun en osannut sanoa nimeäni oikein ja sanoin Eikka. Todella monet kutsuvat minua Eikaksi, ei vain perheenjäsenet vaan myös kaverit, pomo ja vähän kaukaisemmatkin tutut. Olen ollut 4-vuotiaasta asti sellisti, mutta Eikka vielä kauemmin. Olin aivan järkyttynyt joskus kouluikäisenä kun sain tietää, että Eikka-lempinimi yhdistetään useimmin miespuolisiin, mutta päätin antaa sen olla häiritsemättä itseäni. Se oli ja on kuitenkin niin erottamaton osa minua, että olisi teeskentelyä yrittää olla jotain muuta. Sitä en muista, milloin aloin kirjoittaa lempinimeni kahdella ceellä. Muistan kyllä yhden asiayhteyden, jossa se on ollut muodossa Eigga.

Kuulin Eicca Toppisesta ensimmäisen kerran vuonna 1997, kun olin 11-vuotias. En ymmärtänyt raskaasta rockista tuolloin vielä mitään, mutta Nothing Else Matters neljällä sellolla kuulosti mielestäni hienolta. Ja tuntui samaan aikaan sekä hauskalta että vähän uhkaavalta, että on toinenkin Eicca-niminen sellisti.

Hauska juttu muuten, mulla on nyt yksi 9-vuotias sello-oppilas, jota myös kutsutaan Eikaksi. Eli sellisti-Eikkojen jatkumo ei ole katkeamassa ihan vielä.

Nykyään lisään nimimerkkiini usein nimen Pote (EiccaPote), ja Ravelryssä olen Pote86. Pote on nimi, jolla mieheni on kutsunut minua jo ainakin 10 vuotta. Siihen liittyy joku tosi romanttinen ja suloinen tarina, jota kukaan ei enää muista. Jotain sellaista siihen liittyi, että olen vähän niinkuin Peto muttei sinne päinkään. Nää on näitä juttuja, joita on turha edes yrittää selittää muille...

Sen verran on kyllä sellisti-Eiccaudesta vielä mainittava, että heiluu mullakin tukka soittaessa. Ainakin joskus.




tiistai 21. helmikuuta 2017

Tekemistä riittää

Argh. En ole monena päivänä oikein ehtinyt koneelle, on ollut veljenpojan häät ja muuta poikkeuksellista menoa ja nyt tuntuu, että kaikki asiat on tekemättä. Teen yhden ystävän pienen yrityksen paperitöitä kotoa käsin, mutta lisäksi opetustyöhöni liittyy kaikenlaista suunnittelu- ja tiedotustyötä ja olen vielä siihen liittyvän yhdistyksen puheenjohtaja, joten tekeminen ei lopu kesken. Ja nyt kun tulin koneelle, aukesi ruutuun pari juttua, jotka viimeksi tässä istuessani jäivät kesken, ja nyt ahdistaa. Ja mitä Eicca tekee? Tulee kirjoittamaan blogia!

Tänään ei onneksi ole kiire, ensimmäinen sovittu meno on klo 17 ja vaikka tekemättömiä töitä on useita, ne eivät ole mitään monen tunnin hommia vaan yksinkertaisia hoidettavia juoksevia asioita. Kunhan saan tämän julkaistua, yritän saada ne kaikki kirjoitettua ylös ja laitettua jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen, jota voin sitten ruveta purkamaan.

Olen vuoden alusta pitänyt bullet journalia. Se sopii minun mentaliteettiini täydellisesti. Tuntuu, että kaikki stressi puolittuu välittömästi kun saa asiat purettua paperille järjestykseen. Se auttaa hahmottamaan, mikä on oikeasti kiireellistä, tärkeää tai molempia ja tekemään asioita sen mukaisessa järjestyksessä.

Olen aina ollut kalenteriaddikti. Viikkoaikatauluni on kovin vaihteleva, enkä selviäisi arjesta ilman almanakkaa, johon on merkattu huolellisesti myös ne kaikki viikoittain toistuvat menot. Kokeilin vuoden ajan käyttää vain puhelimen ja pädin sähköistä kalenteria, mutta palasin paperiseen. Jotenkin se, että käsin täytän asioita sinne ja näen kokonaisen viikkonäkymän yhdellä silmäyksellä, auttaa minua hahmottamaan ajankäyttöäni ja voimavarojani paremmin. Sähköisen kalenterin kanssa onnistuin usein sopimaan aikatauluuni enemmän asioita kuin todellisuudessa jaksoin toteuttaa. Sunnuntaisin käyn seuraavan viikon aikataulun läpi, sovittelen sitä yhteen Miehen työvuorojen kanssa ja lisään sopiviin väleihin jumppia ja kuntosalikäyntejä ja muita asioita, jotka voi toteuttaa silloin kun sattuu sopimaan. Sitten kirjoitan kokonaisuuden seinällämme olevalle liitutaululle, jossa on pystysarakkeet Monday, Tuesday jne. Kirjoitan Miehen menot yhdellä värillä, omani toisella ja yhteiset kolmannella. Siitä sitten näemme helposti, missä kumpikin milloinkin viilettää, ja milloin ovat ne harvinaiset yhteiset vapaahetket, joista pidetäänkin sitten kynsin ja hampain kiinni.

Bullet journal ei korvaa minulla almanakkaa, koska minun tosiaan täytyy nähdä se viikkonäkymä ja kirjata sinne ihan kaikki mahdollinen, mutta bullet journal auttaa minua liittämään viikkoaikatauluuni aina elävän todo-listani, asiat joita haluaisin tehdä ja asiat, joihin on vain pakko löytää aikaa. Käytän bullet journalia myös ajatusten ja tunteiden purkamiseen sanoiksi, taloudenhoitoon ja sekalaisten mietteiden tallentamiseen. Oma bullet journalini on kylläkin varsin tylsä verrattuna monen askarteluhullun taideteoksiin. En juurikaan piirtele tai koristele omaani, rajaan vain tilan ja kirjoitan.

No niin, nyt todo-listallani lukee: tee todo-lista. Blogi pois.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Aurinkoinen neuletoppi

Viivu haastoi tammikuussa neulomaan jotain aurinkoista. Tuumasta toimeen!


Ohje: Petrie by Beautia Dew
Lanka: BC Garn Selba, 200 g (koko M)

Malli on kiva, ja tykkään periaatteessa lopputuloksesta. Mutta mikä siinä on, etten tunnu vain kerta kaikkiaan osaavan tehdä tasaista sileää neuletta? Palmikot, pitsit ja kirjoneuleet menevät ongelmitta, mutta sileästä tulee ihan änkyrää! Kunnon pitkän kaavan mukainen pingotus auttaa asiaa vähän, muttei poista sitä. Onko kellään lukijoistani samaa ongelmaa?

On tämä sen verran räiskyvän värinen, että kaipaisi vähän päivettyneemmän ihon kaverikseen. Eiköhän tätä tule kesämmällä käytettyä!

Aiemmin jo mainitsin, että tämän varastostani löytyneen langan pitäisi juuri ja juuri riittää, ja niin kävi. Lankaa jäi tämän verran:



Joku oikein näppärä ja säästeliäs laittaisi nuokin pätkät vielä johonkin jämälankaprojektiin, mutta minä heitin ronskisti roskikseen.

Itse asiassa helmikuunkin haasteneule on jo päättelyä vaille valmis, eli senkin pitäisi lähipäivinä ilmaantua tänne!


perjantai 10. helmikuuta 2017

Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset

Tämähän on itse asiassa lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, mutta siinä listassa, mistä tämän kirjan BookBeat-kirjahyllyyni nappasin, ei mainittu mitään nuortenkirjasta, eikä myöskään kirjan kuvaustekstissä. Toki kirjaa lukiessa huomasi nopeasti, että nuorisolle suunnattuhan tämä kirja on. Ei se mitään haitannut.

En millään osaa päättää, tykkäsinkö kirjasta vai en! Varmaan tykkäsin. Ehkä olisin osannut selkeämmin tykätä siitä, jos olisin ollut tietoinen kirjan nuortenkirja-statuksesta. Koska aloin lukea kirjaa ihan vain romaanina romaanien joukossa, sen "naiivius" ehkä hiukan häiritsi aluksi. Sitten kun sain itseni jotenkin viritettyä kirjan taajuudelle, lukeminen alkoi sujua jouhevasti ja nautin tästä fantasiasadusta.

Kirjan alkupuolella tuli sama efekti kun aikoinaan lukiessani Liisaa Ihmemaassa: melkein ahdisti, kun päähenkilö joutuu kohtaamaan aina vain kamalampia tilanteita ilman mitään toivoa ulospääsystä. Melkein odotin sitä "sitten heräsin, ja kaikki olikin ollut vain unta" -kohtaa. Mutta siinä, missä Liisa vaeltelee melko avuttomana onnettomuudesta toiseen, Merituuli "Metuli" Miete on tarmokas ja toimelias ja alkaa välittömästi aktiivisesti taistella kohtaloaan vastaan.

Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä, mihin ihmisen mielikuvitus pystyy: kenelle voi tulla mieleen ajatus siitä, että Suomenlinnan alla eläisi yhteisö vyötiäisiä, jotka voivat vaihtaa ruumista ihmisten kanssa? Isto yhdistää tämän ideansa mutkattomasti myös Suomenlinnan historiaan, mikä oli omasta mielestäni ihan mahtavaa.

Ihan hauska satu se oli. Se myös kuvasti hienosti varhaismurrosikäisen (en muista, että kirjassa olisi mainittu Metulin tarkkaa ikää, korjatkaa jos olen väärässä) tytön tunne- ja ajatusmaailmaa, johon uskon, että nuoren lukijan on helppo samaistua.

torstai 9. helmikuuta 2017

Aloittamisen vaikeudesta

Minun pitäisi kirjoittaa apurahahakemusta. Olin päättänyt tehdä sen tänään ja jatkaa tarvittaessa huomisaamuna, ennen töihin lähtöä klo 13. Hakuaika päättyy huomenna klo 16. Mitäs sitä turhaan viime tinkaan jättämään. Sain sitä sentään vähän aloitettua aiemmin tällä viikolla.

Olin tänään taas remonttitalkoissa. Sinne oli sovittu, että kokoonnutaan jo klo 7:30, että päästään kahdeksalta aloittamaan alkuhässäköiden jälkeen. Ja koska en tietenkään osannut mennä ajoissa nukkumaan, jäi yöunet vähän lyhyiksi. Joten kun tuossa neljän jälkeen olin kotona, siivoilin vähän ensin ja pistin pyykkikoneen pyörimään ja sitten ajattelin, että torkahdanpa hetkeksi, ennen kuin alan kirjoittaa hakemusta, ja heräsin sitten klo 20:15. Että silleen.

No, nyt on litra Keisarin morsianta (tai Tiikerin päiväunta, en muista kun pussi ei ole tallella, mutta hyvää joka tapauksessa) pressopannussa vieressä ja olen valmis aloittamaan. Kun vain onnistun siinä.

Olen aivan krooninen vitkastelija, minkä tämäkin blogikirjoitus erinomaisesti todistaa. Kun tulen koneelle aloittaakseni työt, käyn ensin sähköpostit läpi. Kun otan tabletin käteen hoitaakseni pankkiasioita, kerään ensin kolikot lempipelistäni ja vilkaisen facebook-ilmoitukset. Ihan mahtavin tapa vitkastella varsinaisen työn aloittamisessa on sen kyseisen työn huolellinen (mutta turha) suunnittelu muistikirjaani tai yksityiskohtaisen to-do-listan teko, että teen sitten asiat varmasti oikeassa järjestyksessä. Silloin sitä kuvittelee olevansa oikeasti jotenkin järkevä ja tehokas, vaikka kyse on ihan puhtaasta aloittamisen viivyttelemisestä.

Onneksi kun loppujen lopuksi aloitan, olen oikeasti huolellinen, järjestelmällinen ja tehokas ja teen työn valmiiksi asti. Kuulin tänään erään tutun perheen pojan kirjoittaneen jopa CV:hensä, että "asiat tuppaavat jäämään viime tinkaan, mutta koskaan mitään ei ole jäänyt tekemättä".

Haluaisin olla sellainen ihminen, joka tarttuu työhön reippaalla otteella heti kun se on mahdollista ja tekee kerralla loppuun saakka. Vähentäisihän se varmasti asioista stressaamista ja siitä ihan oikeasta vapaa-ajasta nauttisi enemmän. Kuka iskisi naulan mun päähän juuri oikeaan kohtaan niin, että muutun sellaiseksi?

Onko lukijoissani kroonisia vitkastelijoita?

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Aktiivisuusranneke

Minulla on aktiivisuusranneke. Se on Polar Loop 2. Se on ollut minulla noin vuoden, mutta en ole käyttänyt sitä koko aikaa.

Se on jotenkin vähän juntti. Tuntuu, ettei sillä ole oikein muita todellisia keinoja mitata sitä aktiivisuutta kuin askelten laskeminen, ellei käytä sykevyötä. Jos menen kuntosalille rannekkeen kanssa, mutta ilman vyötä, sen mielestä minä vain istun. Ja vaihdan välillä istumapaikkaa. Maanantaina olin remonttitalkoissa ja todellakin rehkin, oikeasti tein raskasta fyysistä työtä noin 8 tunnin ajan, mutta siltikään en saanut päivän aktiivisuustavoitetta täyteen, vaikka olen asettanut itselleni kolmesta vaihtoehdosta sen matalimman tavoitteen. Tietenkin on mahdollista, että multa on jäänyt hoksaamatta joku ominaisuus, millä saisin rannekkeen ymmärtämään itseäni ja liikkeitäni paremmin. Jos sinulla on ranneke ja osaat neuvoa, kerro se ihmeessä kommenteissa. Tai sitten jos itselläsi on vastaavanlaisia kokemuksia!

Sykevyön kanssa ranneke toimii hyvin, mutta koska minulla ei ole aikomusta alkaa käyttää sykevyötä päivittäisessä arjessani muuten kuin treenatessani, se jää lähinnä askelmittarin ja rannekellon rooliin. Tai sanotaanko niin, että aktiivisuusranneke mittaa aktiivisuutta erinomaisesti niinä päivinä, jolloin aktiivisuuteni on nimenomaan paikasta toiseen kävelyä, kuten tänään. Ranneke mittaa myös unen laatua ja kestoa, mitä on ihan mielenkiintoista seurata.

Sunnuntaina, kun olin päättänyt tulla terveeksi ennen maanantaisia remonttitalkoita, istuin kirjaimellisesti koko päivän peiton alla sohvalla neuloen ja katsoen animea. Nousin vain käymään vessassa ja jääkaapilla. Illalla huomasin, että neuloessani aktiivisuusrannekkeeni tulkitsee käteni tasaisen, toistuvan liikkeen askeleiksi. Mittarissa oli yli 23 000 askelta! 😄

torstai 2. helmikuuta 2017

Neulontahaaste: helmikuu

Viivu julkaisi neulontahaasteensa seuraavan osion:


Tammikuunkin haasteneule on mulla vähän vielä kesken, mutta loppusuoralla. Luulen, että saatan tehdä helmineulesukat tämän haasteen toteutukseksi. Meillä on molemmilla kova sukkatarve Miehen kanssa!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Suhteeni alkoholiin

Olen pyöritellyt näitä asioita päässäni loppukesästä alkaen, enkä oikein tiennyt, kirjoittaako niistä vai ei... Syteen tai saveen!

Olen päättänyt lopettaa alkoholin käytön kokonaan. 

En tiedä, mikä on alkoholiongelman määritelmä, mutta oma suhteeni alkoholiin ei ainakaan ole ongelmaton. Varmaan kaikilla, jotka alkoholia käyttävät, on niitä kännityhmyyksiä historiassaan. Se nyt tuntuu vain olevan niitä asioita, jotka opitaan kantapään kautta. En osaa sanoa, onko mulla niitä välttämättä sen enempää kuin muillakaan, mutta jotenkin ne on mulle tosi raskas taakka kantaa. Olen satuttanut ihmisiä liikaa. Ja itseäni siinä ohessa. Mitään todella vakavaa ei ole tapahtunut, mutta siinä on kyse lähinnä hyvästä tuurista. 

Olen huomannut, että erityisherkkä, masennukseen taipuvainen psyykeni on huono yhdistelmä alkoholin kanssa. Ja vaikka en välttämättä saisi alkoholistin papereita lääkäriltä, huomaan itsessäni taipumuksen siihen. Varsinkin kotona itsekseen juodessa alkoholin määrä riistäytyy helposti käsistäni. Huomaan tuskailevani jatkuvasti, missä menee rajat.

Olen ollut silloin tällöin eripituisia aikoja "tipattomalla". Minulle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia olla kokonaan ilman alkoholia. Voin mennä kavereiden kanssa baariin ja todella nauttia olostani juoden pelkkää vissyä. Minua ei haittaa yhtään, vaikka muut juovat ympärillä enkä koe jääväni paitsi mistään huvista. Itse asiassa mulla on muutamia hyviä muistoja aivan mahtavista illoista, jotka osuivat tipattomaan kauteen. Rakastan sitä, kun kivan illan jälkeen ei olekaan aamulla pöhnäinen olo, ja nautin siitä vapaudesta, että voin ajaa illan päätteeksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan.

Olen nautiskelija. Pidän oluista, viineistä ja viskistä. Mutta tässä on nyt aika isoja asioita vastakkain: alkoholinkäyttöön liittyvät ikävät, edelleen mieltä painavat kokemukset ja alkoholittomuuteen liittyvät positiiviset kokemukset. Ja toisaalta se, että minun on helpompi olla kokonaan ilman kuin määritellä itselleni sopivan alkoholinkäytön rajoja ja pysyä niissä.

Tuntuipa ihan hyvältä kirjoittaa asiasta näin avoimesti. Selkeytti omia ajatuksia. Huomaan nyt paremmin kuin ennen, että kyseessä on ennen kaikkea tunne-elämään liittyvä asia. Ja kun se tunne-elämä on minussa muutenkin se ongelmallinen osa-alue, niin miksi rasittaa sitä ennestään asialla, jota ilmankin pärjää?

maanantai 30. tammikuuta 2017

Flunssaa pukkaa

Siis mä en kestä. Olin just joulukuussa 2 viikkoa kipeänä ja nyt tammikuussa on ollut Miehen vuoro, ja nyt kun ajattelin sairastelun olevan vihdoin ohi, niin eikös vaan yhtäkkiä kurkku ole taas kipeä ja päässä humisee. Ja just nyt kun ei todellakaan jaksais, ehtis eikä haluais olla kipeänä.

Jaksaako, ehtiikö tai haluaako sitten joskus? Ehkä ei, mutta jos olen rehellinen, se joulukuinen sairastelu osui kyllä aika hyvään rakoon. Lukuun ottamatta sitä, että missasin meidän musiikkikoulun joulukonsertin. Se oli harmi, ja lisäksi se aiheutti vähän hankaluuksia muille opettajille, joiden piti sitten paimentaa omien oppilaidensa lisäksi myös minun oppilaitani. Mutta muilta osin flunssani osui joululomalle. Nyt joku älähtää, että kuka nyt haluaa olla lomalla kipeänä.

Niin, eipä kai kukaan. Mutta kun mulla osui se kaamosmasennuksen pahin aallonpohja juuri samaan kohtaan, niin oikeastaan jopa nautin siitä, että saatoin linnoittautua peiton alle ilman pienintäkään huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut olla sosiaalinen ja reipas. Tai ei, ehkä huono omatunto on väärä ilmaus, olen jo oppinut, ettei minun tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa sen takia, että minulla on jaksamiseeni vaikuttava sairaus (sen oppiminen on muuten mielestäni ehkä tärkeimpiä asioita, joihin masennusta sairastavien tulisi pyrkiä). Mutta silloin kun on se aallonpohja päällä, niin asia, jota ei myöskään jaksaisi yhtään tehdä, on selittäminen. On helpompaa kun voi sanoa vain että "sori mut mul on flunssa".

Tämä aallonpohja meni mielestäni nopeammin ohi kuin aikaisempina vuosina, ja nyt ollaan jo pitkällä ylämäessä. Joko onnistuin nostamaan lääkeannostustani juuri oikeaan aikaan (olen saanut lääkäriltä luvan määrittää osin itse omien tuntemusten mukaan annostustani, tietenkin minimi- ja maksimiannokset on määritelty reseptissä) tai sitten se oikeasti auttoi, että todellakin vain lepäsin ne pahimmat pari viikkoa. Tai sitten kyseessä on yhdistelmä edellisistä.

Olen jo vuosia toiminut kuin luotettava kalenteri: aallonpohjat osuvat joulukuuhun ja huhti-toukokuuhun. Sinne keväälle ei kyllä uskalla toivoa flunssaa, koska se on töissä niin kiireistä aikaa. Harmi, koska kevään aallonpohja on yleensä paljon pahempi. Silloin ei auta kuin downshiftata aika lailla kaikki muu elämästä minimiin ja keskittyä jaksamaan ne työasiat.

Äh, miksei meillä ole auringonhattu-uutetta?? Sitä pitäisi olla aina.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Euroviisuhypetystä ja muuta kanavasurffailua

On erikoista, etten ole koskaan aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta nyt se on paljastettava: olen aikamoinen euroviisufani!

Euroviisujen semifinaalit ja finaali katsotaan joka vuosi hartaudella ja suurella keskittymisellä. Arvostelen esitykset vihkooni, oikeastaan sen takia, että kaikkien 40 esityksen jälkeen olisi joku mahdollisuus muistaa, mitä ne pitivät sisällään. Yhtenä vuonna oltiin euroviisuiltana kaveriporukalla iltaa viettämässä ja vaikka oli etukäteen ilmoitettu, että illan ohjelmaan sisältyy euroviisujen katselu, olin jälkikäteen ihan kiukkuinen, kun ihmiset ympärillä vain pölpöttivät. Eivätkö ne tajua, että tämä on vakava asia?

UMK-hypetykseen en oikein ollut päässyt sisälle ennen tätä vuotta. Eilen katsoin kisan ja olen tyytyväinen, että katsoin! Siitähän on tullut kuin miniatyyri-Euroviisut, ihan huikea show väliesityksineen ja pisteseremonioineen. Mun mielestä on hyvä idea, että puolet pisteistä tulee ulkomaisilta raadeilta. Ja oikea kappale todellakin voitti, vaikka oli joukossa muitakin, joita ei olisi joutunut häpeämään. Hiukan pelkään, että meneekö Norma John kuitenkin vähän väärään seuraan Euroviisuissa, kun siellä jo niin monena vuonna moni on panostanut lähinnä paljastaviin asuihin, seksikkäisiin tanssijoihin ja kantaaottavan sanoituksiin. No, yksi osa Euroviisujen kiehtovuutta on kieltämättä se, ettei koskaan voi yhtään ennakoida, mistä yleisö tykkää, joten saapa nähdä, miten käy. Ylpeitä saadaan olla edustajastamme joka tapauksessa. Kaunis kappale, upeat sanat ja henkeäsalpaava esitys.

Keväisin tulee aina kaikenlaista muutakin, mitä tykkään katsoa telkkarista, vaikka muina vuodenaikoina meillä katsotaan lähinnä Netflixiä. Mulla onkin tapana näin alkuvuodesta ottaa oikein kalenteri käteen ja merkata sinne muutama tärkeä juttu. Ensimmäisenä on Oscar-gaala. Sen katson joka vuosi suorana. Se on tärkeää merkata kalenteriin, etten vahingossa sovi seuraavaan päivään mitään, se kun vaatii koko yön valvomisen. Sitten katson, milloin alkaa jääkiekon MM-kisat ja merkkaan myös sen. Myöhemmin saatan vielä erikseen merkata Suomen pelit, vaikka se on kyllä aika turhaa, koska MM-kisojen aikaan meillä on telkkari auki joka tapauksessa jokaisena peli-iltana. Kolmantena merkkaan ne Euroviisut.

Sitten on semmoisia ei-jokavuotisia juttuja, joita en jätä väliin. Tanssii tähtien kanssa on ehdottomasti sellainen, ja se tulee tänäkin keväänä. Putouksen paria edellistä tuotantokautta en ole katsonut, mutta nyt on kyllä parin ensimmäisen jakson perusteella niin hyvä porukka ja onnistuneet sketsihahmot, että varmaan tulee katsottua loputkin jaksot. Tältä keväältä odotan myös Suomen Huippumalli haussa -ohjelmaa, jonka alkamispäivästä ei ole vielä tietoa (ainakaan ei pikagooglauksella löytynyt).

Ohhoh, onpa telkkarintäyteinen kevät tulossa!

perjantai 27. tammikuuta 2017

Perjantaita!

En mennyt eilen punttikselle, koska yritin saada meidän printterin tekemään yhteistyötä uuden laajakaistaliittymän kanssa. Naurettavan hankalaa muuten, mutta onnistuin. Nyt harmittaa, etten mennyt. Tänäänkään ei ehdi, kun on töitä.

Yritän käydä kaksi kertaa viikossa, mutta olen päättänyt, etten soimaa itseäni, jos jää yhteen kertaan. Pääasia että käyn joka viikko.

Olin tiistaina spinningissä, mutta niska-hartiaseutuni kaipaisi kipeästi (kirjaimellisesti!) punttistreeniä. Semmoista avaavaa, vetreyttävää. Huomenna on ainoa vapaa lauantai pitkään aikaan (molempiin suuntiin pitkään aikaan) ja suunnitteilla on perusteellinen siivous- ja pyykkipäivä, mutta katsotaan jos malttaisin jossain välissä piipahtaa salillakin. Toivottavasti huomennakin on yhtä kaunis ilma kuin tänäänkin, siinä tapauksessa energiaa kyllä riittää.

Tämmöinen pätkäkirjoitus tällä kertaa, tein jo aamupäivän töitä kotona (hoidan paperitöitä erään ystävän yritykselle, minkä takia oli kyllä hyvä, että sain sen printterin toimimaan) ja nyt pitää lähteä opettamaan. Jotain hyvää Miehen naurettavan aikaisissa työaamuissa tällä viikolla: koska hän on jo kotona, voin mennä autolla, jei! Tänään 5 lapsioppilasta, 2 aikuisoppilasta ja 1 muskariryhmä, eli aika täysi iltapäivä.

torstai 26. tammikuuta 2017

Tuumasta toimeen!

No eipä siinä kauaa nokka tuhissut. Vasta alkuviikosta mainitsin, että harkitsen blogimuuttoa Vuodatuksesta pois. Ja täällä sitä nyt ollaan. Siirsin jopa kaikki vanhat artikkelit tänne. Niitä ei ollut mitenkään valtavan montaa, koska kirjoitin pitkän aikaa todella satunnaisesti. Nyt voi tietty sitten olla jotain toimimattomia linkkejä sun muita teksteissä, mutta korjailen niitä sitten pikkuhiljaa kun niitä löytyy.

Olen ihan tyytyväinen muuttoon. Ainakin pädillä päivittäminen tuntuu toimivan paljon paremmin Bloggerissa, mikä ei liene ihme, kun Vuodatukselle on tehty teknistä kehitystyötä viimeksi yli 2 vuotta sitten.

Meillä on ollut ihan hassu viikko nyt, kun Mies on mennyt joka aamu klo 3 töihin. Tuntuu, ettei olla oikein edes nähty kunnolla. Silloin, kun ollaan yhtä aikaa kotona, jompikumpi tai molemmat meistä nukkuu. Onneksi tämä on väliaikainen tilanne.

Nää on semmoisia juttuja, mitkä saa miettimään, olisiko nyt sentään kaksioon muuttaminen ajankohtaista. Olisi edes se makuuhuone. Ei voi sanoa, että mitään suurensuuria hienouksia siis vaadittaisiin. Mutta jotenkin ei ihan vielä uskalla. Meillähän on velkaa kaulaan asti (syitä siihen käsitellään mm. tässä postauksessa, jos jotakuta kiinnostaa), ja sitä on tähän asti lyhennelty ulosmittauksen muodossa, minkä vuoksi meidän kuukausittaiset käyttövarat ovat varsin pienet, varsinkin kun siinä ohessa maksetaan vielä erikseen asuntolainanjämää ja opintolainaa. Tämä asunto on todella edullinen, ja jo valmiiksi edulliseen vuokraan vieläpä sisältyy sähkö, vesi JA laajakaista. Tarkoittaa sitä, että jos me vaikka laskettaisiin, että pystyttäisiin maksamaan esimerkiksi 120 euroa kuussa enemmän vuokraa (mikä tarkoittaisi edullista kaksiota), mutta siihen tulisi netti-, sähkö- ja vesimaksut päälle, se tekisikin sitten helposti 250 euroa isommat menot.

Silloin jo heti, kun Miehen yritystoiminta loppui, olimme yhteydessä velkaneuvontaan mahdollisuudesta päästä velkajärjestelyn piiriin ja meille sanottiin, ettei sille pitäisi olla mitään estettä, kunhan Miehellä on ensin vakituinen työpaikka. Joten heti, kun Mies sellaisen sai viime syksynä (siihen asti mentiin määräaikaisilla sopimuksilla), pistettiin paperit menemään ja niitä nyt sitten käsitellään, saas nähdä kuinka kauan. Mutta tosiasia on, että ennen kuin päätös saadaan (siis toivottavasti myönteinen) ja nähdään, mitä velkajärjestely käytännössä tarkoittaa, ei parane hötkyillä.

No, hyvin me tässä pärjätään ja viihdytäänkin. Olen itse asiassa jopa vähän ylpeä siitä, kuinka käytännöllinen, viihtyisä ja kodikas me ollaan saatu meidän 35 neliön yksiöstä. Tänne mahtuu jopa mun piano. 💖

tiistai 24. tammikuuta 2017

Yllättävä vapaapäivä

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Viime perjantaina iloitsin ylimääräisestä tauosta, mutta tänään kävi vielä paremmin. Mun tiistait on aina kovin vaihtelevia, koska on muutamia tunteja, esim. ryhmäsoittotunteja, joita ei ole joka viikko vaan 5-7 kertaa lukukaudessa. Tänään oli toinen niistä kahdesta tämän kevään tiistaipäivästä, jolle ei osu yksikään em. tunneista, joten piti olla vain kahden pienen oppilaan viikoittaiset soittotunnit. Toisen äiti ilmoitti jo viime viikolla, että ovat reissussa tämän viikon, ja toisen äidiltä tuli jokin aika sitten viesti, että lapsi on kipeänä eikä pääse tunnille. Niinpä vietän nyt yllättäen vapaata iltapäivää.
Ongelma on siinä, että Mies menee tällä viikolla joka aamu klo 3 töihin, joten hän nukkuu nyt. Ja me asutaan yksiössä. Eli mun täytyy olla ihan hipihiljaa enkä voi laittaa valoja päälle! Vietä siinä sitten vapaapäivää. Päätin kömpiä Miehen viereen sänkyyn ja kirjoittaa ja lukea blogeja pädillä. Ties vaikka nukkuisin itsekin pienet päikkärit tässä.

Olen miettinyt blogimuuttoa pois Vuodatuksesta. Periaatteessa tykkään tästä ja kaikki toimii riittävän hyvin, mutta välillä pelottaa, että kuinka kauan? Ylläpito tiedottaa -palstan viimeisen viestin päivämäärä on 28.10.2014, eli käytännössä voidaan sanoa, että Vuodatus.net on hylätty projekti. Mitä blogisivustoa suosittelette?

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin...

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

...kun sain vihdoin paikattua yleissivistyksessäni olleen ammottavan aukon ja luettua Mielensäpahoittajan!
mielensapahoittaja.jpg
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Oli se vaan vielä parempi kuin odotin. Mielensäpahoittaja on nykyään jo niin tunnettu brändi, että tuntuu turhalta edes kertoa kirjasta paljoakaan, mutta on se vain niin sympaattinen pappa. Siis näin kun se ei ole oma isä tai isoisä. Siitä kiitän onneani! :D

Minun rakas isi ja äiti muuttivat vuosi sitten, muutamaa viikkoa isän täytettyä 70, maalle omakotitaloon. Siskoni perheineen muutti tuolloin ulkomaille, ja vanhempamme halusivat tukea tuota projektia ottamalla vastaan mahdollisuuden muuttaa heidän taloonsa vuokralaisiksi. On pakko myöntää, etten ollut ollenkaan innoissani ideasta alunperin. Moni heidän ikäisensä pariskuntahan tekee juuri toisinpäin: muuttaa maalta kaupunkiin, omakotitalosta kerrostaloon. Lisäksi koin, että vanhempieni hyvinvointi kasaantuu aika lailla minun harteilleni: isoveli asuu 17 207 kilometrin päässä, toinen sisko elää erittäin kiireistä elämää 135 kilometrin päässä, ja nyt tässä uudessa tilanteessa, jossa toinen siskokin muutti 11 580 kilometrin päähän, ensimmäinen asia jonka vanhempani tekivät, oli muutto kauemmas minusta.

No, vuosi on nyt kulunut ja pelkoni, murheeni ja mökötykseni ovat osoittautuneet turhiksi tai ainakin ennenaikaisiksi. Eräs hyvä ystävä muistutti minua siitä, että on tyhmää elää murheessa sitä aikaa odottaen, kun vanhempani eivät enää ole hyväkuntoisia, kun he kerran nyt ovat sitä. Sitä paitsi maalle muutto on tehnyt heille todella hyvää: he molemmat voivat sekä fyysisesti että henkisesti paremmin kuin ennen ja elävät aktiivisempaa ja sosiaalisempaa elämää. Suoraan sanoen he ovat molemmat nuortuneet ainakin 10 vuotta!

Inhoan sitä, kun tämmöisiä joutuu edes miettimään. Minun vanhempien piti pysyä aina nuorina ja terveinä. Aina. Tyhmää. Vähemmästäkin tässä mielensä pahoittaa.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Pohdintoja töissä

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Ah, kyllä voi yllättävä 25 minuutin tauko työpäivän keskellä tuntua hyvältä. Nauran monesti itselleni, kun ihan tosissaan rakastan työtäni, voi aivan rehellisesti sanoa, että menen todella mielelläni opettamaan joka viikko, mutta siitä huolimatta hurraan hiljaa syvällä sisimmässäni joka kerta, kun joku oppilaista peruu soittotunnin.
IMG_0398.jpg

Tällä hetkellä minulla ei ole pidempiaikaista muusikon pestiä päällä. Niitä teatterimuusikon hommiahan olen tehnyt freelancerina kesiä lukuunottamatta lähes tauotta syksystä 2009 alkaen, mutta nyt viime syksynä mulle ei oikein ollut tarvetta Turun musiikkiteatterikentällä ja tämän kevään produktion päätin itse jättää väliin.

Sello-oppilaita on tänä vuonna enemmän kuin aikaisempina vuosina ja lisäksi minulla on viikoittain kaksi muskariryhmää ja hieman teoriaopetusta. On ollut ihanaa, kun pitkästä aikaa illat ja viikonloput ovat vapaat, ja huomaan, että tunteeni ensi syksyn mahdollisen teatteripestin suhteen ovat tosi ristiriitaiset. Sehän on aivan unelmatyöni, mutta vaatii taas aikamoista vekslaamista, jotta sen saa sovitettua yhteen opetustyön kanssa. Soittaminen on ihanaa, ja kun teatterissa saan vieläpä oikeasti haasteellisia ja mielekkäitä osuuksia soitettavaksi, ei parempaa voisi toivoa. Mutta koska näytökset voivat osua mille päivälle vain, pitäisi opetuspäivät saada lopetettua viimeistään kuudelta, jotta ehdin ajoissa teatterille. Ja koska soittotuntiajat sijoittuvat tietenkin koulu- ja työpäivien jälkeisiin tunteihin, ei kuudelta loppuvaan työpäivään saa kovinkaan montaa oppilasta mahtumaan. Mikä tarkoittaa oppilaiden hajauttamista useampaan päivään ja enemmän edestakaisin matkustamista. Varsinkaan kun oppilasmäärätkään tuskin ovat vähenemässä. Ja sitten on taas illat ja viikonloput kiinni töissä.
Tietenkin tosi iso pointti asiassa on raha. Teatterimuusikolle maksetaan työmäärään nähden hyvin, enkä suoraan sanoen tiedä, onko mulla edes varaa kieltäytyä.

Tosiasiahan on, että murehdin ihan turhaan ja liian aikaisin, koska vielä ei voi edes tietää, onko syksylle teatteritöitä tarjolla. Otin aikamoisen riskin kieltäytymällä tämän kevään produktiosta. Olen ollut monta vuotta kapellimestarimme "luottosellistin" asemassa, enkä varmaankaan ole ainoa suomalainen sellisti, jolle sellainen tilanne kelpaa. Kun jalan vetää pois oven välistä, voi ovi mennä kiinni. Mut siitä tässä tuskailussa taitaa nimenomaan olla kyse: puhelu voi tulla minä päivänä vain, enkä tiedä, mitä vastaisin. Argh.

Mitä siis toivoisin:
1) Että saisin 32-tuntiset vuorokaudet ja 8-päiväiset viikot (ylimääräinen päivä viikonloppuun!)
2) Että voisin vain soittaa siksi että se on ihanaa ja opettaa siksi että se on ihanaa ja unohtaa rahan.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Suorituspaineita

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Usein kuulee puhuttavan, ettei saisi suorittaa elämäänsä. Pitäisi osata elää hetkessä, nauttia pienistä asioista ja niin edelleen. Siinä on varmasti perää.
Jälleen kerran tuskailen oman on-off-luonteeni, vai mikä häiriö lieneekään, kanssa. Olen todellakin suorittaja. Laadin listoja, teen tarkkoja aikatauluja ja tiukkoja sääntöjä itselleni, suunnittelen kaiken tarkasti etukäteen, vaikka elämäni lapsettomana osapäivätyöläisenä ei ole mitenkään erityisen kiireistä. Mutta itse en koe sen olevan lainkaan yksiselitteisesti negatiivinen asia.

Suorittaminen on negatiivinen asia silloin kun se astuu kuvioihin myös vapaa-aikana. Mulla ainakin käy helposti niin, että huomaan stressaavani vapaahetkiäni, kun pitäisi onnistua katsomaan lempisarjaani, neulomaan, lukemaan kirjoja, kirjoittamaan blogia, pelaamaan pleikkaria ja kuuntelemaan musiikkia mahdollisimman tehokkaasti. Silloin suorittaminen vie elämästä ilon ja siitä pitäisi ehdottomasti päästä eroon. Mutta arjessa... 

Mulla on sitten hankala ja kompleksinen luonne, jos joku ei ole vielä sattunut huomaamaan. Olen introvertti taiteilija, mutta vähän omituinen sellainen. Stereotyyppinen taiteilijahan on perfektionisti taiteensa suhteen mutta suurpiirteinen kaikissa muissa asioissa. Minä olen laiska ja aikaansaamaton, mutta todella pedantti. Jos en olisi muusikko, olisin todennäköisesti kirjanpitäjä. Hyvänen aika, minähän kehittäisin meille säännöt siitäkin, kuinka monta pusua pitää päivän aikana antaa ja saada, ellen pelkäisi, että minut suljetaan vielä hourulaan siitä hyvästä.

Jutun juju on luonteeni kaksijakoisuudessa. Jos en suorita asioita aikataulun, to-do-listan ja tarkan suunnitelman mukaisesti, puskee se "laiska ja aikaansaamaton" -osa minusta pintaan niin, etten tee yhtikäs mitään. Ja toisaalta, pedantti osa minusta nauttii suorittamisesta. Tuntuu julmetun hyvältä ruksia listasta tehtyjä asioita pois. Sitä paitsi, osaan nauttia suorittamisen ohessa niistä pienistä asioista, jotka tarkemmin ajateltuna eivät ole edes pieniä, vaan isoja syitä olla onnellinen. Niinkuin olenkin.

Olen pohdiskellut tätä aihetta jo pitkään ja halunnut kirjoittaa siitä, mutta vasta tänään oivalsin yhden ison asian tähän liittyen: työni luonteen. Kun en ole taiteilija vain luonteeltani, vaan myös ammatiltani. Minun työtäni, puhutaan sitten muusikon hommista tai soitonopetuksesta, ei voi suorittaa. Jos menen töihin ja suoritan työni, teen sen huonosti. Minun työssäni eletään hetkessä, tempaudutaan vaihtelun aallokkoon, reagoidaan nopeasti ja muutetaan tarvittaessa suunnitelmia. Ja rakastan sitä koko sydämestäni, mutta työni ulkopuolella samat asiat saavat minut aivan pois tolaltani. Mikäköhän tässä yhtälössä on syy ja mikä seuraus?

Sekopää mikä sekopää.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Lopotti

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

IMG_0396.jpg

Tommi Kinnunen: Lopotti
Sain Lopotin luettua loppuun. Kaikki muut tuntuvat ylistävän kirjaa maasta taivaisiin, mutta mua se lähinnä ärsytti. Mikä vitsi siinä on, että jos kirja kertoo suomalaisista, 1900-luvulla eläneistä ihmisistä, niin kukaan ei vaan millään ilveellä saa vahingossakaan olla onnellinen?
Hienoa tekstiähän kirja toki on. Taitavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava. Mutta voi, niin ankean suomalaista. Tarkoitan suomalaisuudella nyt sitä ikävän, melankolian ja kaihon määrää, mitä vanha suomalainen musiikki ja kuvataidekin on pullollaan ja joka on tärkeä osa kulttuuriamme. Jotenkin just nyt en vain olisi yhtään jaksanut sitä. Ehkä olisi pitänyt lukea kirja kesällä.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Neulontahaaste

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Viivu haastoi lukijansa neulontahaasteeseen, ja koska olen kaivannut uutta intoa ja puhtia neulontaharrastukseeni, päätin ottaa haasteen vastaan! Tammikuun haaste on seuraavanlainen:
IMG_0395.jpg
Suuri syy siihen, että päätin suoraa päätä ottaa haasteen vastaan, oli se, että tiesin heti, mitä tehdä. Tai ennemminkin, mistä tehdä. Lankakorissani on lojunut jo pitkään 400 grammaa herkullisen oranssia Selbaa, enkä ole keksinyt, mitä siitä voisi tehdä. Syötin langan laadun ja määrän Ravelryn ohjehakuun ja omasta jonosta löytyi tämä. Siihen langan pitäisi juuri riittää!
Työ on jo aloitettu ja on kyllä kivaa neulottavaa tuo Selba!