Suorituspaineita

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Usein kuulee puhuttavan, ettei saisi suorittaa elämäänsä. Pitäisi osata elää hetkessä, nauttia pienistä asioista ja niin edelleen. Siinä on varmasti perää.

Jälleen kerran tuskailen oman on-off-luonteeni, vai mikä häiriö lieneekään, kanssa. Olen todellakin suorittaja. Laadin listoja, teen tarkkoja aikatauluja ja tiukkoja sääntöjä itselleni, suunnittelen kaiken tarkasti etukäteen, vaikka elämäni lapsettomana osapäivätyöläisenä ei ole mitenkään erityisen kiireistä. Mutta itse en koe sen olevan lainkaan yksiselitteisesti negatiivinen asia.

Suorittaminen on negatiivinen asia silloin kun se astuu kuvioihin myös vapaa-aikana. Mulla ainakin käy helposti niin, että huomaan stressaavani vapaahetkiäni, kun pitäisi onnistua katsomaan lempisarjaani, neulomaan, lukemaan kirjoja, kirjoittamaan blogia, pelaamaan pleikkaria ja kuuntelemaan musiikkia mahdollisimman tehokkaasti. Silloin suorittaminen vie elämästä ilon ja siitä pitäisi ehdottomasti päästä eroon. Mutta arjessa... 

Mulla on sitten hankala ja kompleksinen luonne, jos joku ei ole vielä sattunut huomaamaan. Olen introvertti taiteilija, mutta vähän omituinen sellainen. Stereotyyppinen taiteilijahan on perfektionisti taiteensa suhteen mutta suurpiirteinen kaikissa muissa asioissa. Minä olen laiska ja aikaansaamaton, mutta todella pedantti. Jos en olisi muusikko, olisin todennäköisesti kirjanpitäjä. Hyvänen aika, minähän kehittäisin meille säännöt siitäkin, kuinka monta pusua pitää päivän aikana antaa ja saada, ellen pelkäisi, että minut suljetaan vielä hourulaan siitä hyvästä.

Jutun juju on luonteeni kaksijakoisuudessa. Jos en suorita asioita aikataulun, to-do-listan ja tarkan suunnitelman mukaisesti, puskee se "laiska ja aikaansaamaton" -osa minusta pintaan niin, etten tee yhtikäs mitään. Ja toisaalta, pedantti osa minusta nauttii suorittamisesta. Tuntuu julmetun hyvältä ruksia listasta tehtyjä asioita pois. Sitä paitsi, osaan nauttia suorittamisen ohessa niistä pienistä asioista, jotka tarkemmin ajateltuna eivät ole edes pieniä, vaan isoja syitä olla onnellinen. Niinkuin olenkin.

Olen pohdiskellut tätä aihetta jo pitkään ja halunnut kirjoittaa siitä, mutta vasta tänään oivalsin yhden ison asian tähän liittyen: työni luonteen. Kun en ole taiteilija vain luonteeltani, vaan myös ammatiltani. Minun työtäni, puhutaan sitten muusikon hommista tai soitonopetuksesta, ei voi suorittaa. Jos menen töihin ja suoritan työni, teen sen huonosti. Minun työssäni eletään hetkessä, tempaudutaan vaihtelun aallokkoon, reagoidaan nopeasti ja muutetaan tarvittaessa suunnitelmia. Ja rakastan sitä koko sydämestäni, mutta työni ulkopuolella samat asiat saavat minut aivan pois tolaltani. Mikäköhän tässä yhtälössä on syy ja mikä seuraus?

Sekopää mikä sekopää.