sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Muistokirjoitus

Edit: teksti siirretty vanhasta blogista

Mulla ei ole enää isovanhempia.
Isin puoleinen pappa kuoli 8 kuukautta ennen minun syntymääni ja mamma ollessani 5-vuotias. Mamman muistan hämärästi, mutten oikein osaa kaivata häntä. Sen sijaan äidin vanhemmat, mummi ja pappa, ovat olleet elämässäni voimakkaasti läsnä viime kuukausiin asti.
Mummi ja pappa tapasivat keskellä sotaa. Annetaan pappan itsensä kertoa siitä:
"Tuli kuin tulikin sellainen lyhyt kotona käynti. Minun oli lähdettävä jalkapatikassa aika pitkälle täältä, ennenkuin sain kyydin. Olin jo lähes kymmenen kilometriä asemistamme, kun yhtäkkiä jouduin tykistökeskitykseen. Ensimmäinen poksahti niin yllättäen, että juuri ja juuri ehdin maihin. Minulla oli reppu ja leipälaukku selässä. Repussa oli omat saapashuosuni ja saappaat ynnä muuta pientä. Tunsin, että joku kova nykäisy selässäni sattui. - - Kun olin hetken odotellut, eikä mitään lisää tapahtunut, päätin nousta ja tarkastaa, mitä oli tapahtunut. Leipälaukku ulommaisena oli ihan sökönä, joten heitin sen pois. Repun läpi oli mennyt vain yksi sirpale, eikä sekään kovin suuri, koska ulostuloreikäkin oli vain vähän repaleinen, noin markan lantin kooinen. Olen usein miettinyt, miksi sellainen ryöppy ihan korpeen, jossa talsii vain yksi mies. Ajattelin myöskin sitä, miten se tuntui paljon kauheammalta, kun olin matkalla kotiin, kun sitävastoin tuolla,. missä usein tilanne on samanlainen, ei se niin paljon järkytä. Ehkä se yllätti, kun olin jo niin kaukana varsinaisista linjoista ja kotiintulo oli jo mielessä. Saavuin silläkin kertaa kuitenkin onnellisesti kotiin ja sain tavata kotiväkeni. Sattuipa tällä lomalla jotakin muutakin. Oli sadepäivä, ja kävelin Eerikinkadulla. Hallia vastapäätä tuli kaksi tyttöä sateenvarjoineen vastaan. Minä menin toisen varjon alle sateelta suojaan, ja sinä iltana sitten tutustuimme. Tapasimme muutaman kerran ennen lähtöäni niin, että lupasin kirjoittaa hänelle rintamalta." -Lainaus pappan omakustannekirjasta "Pojan tie - erään pojan tarina".
Pappa oli pioneeri, joten hän oli aika etunenässä näkemässä (ja tekemässä) kauheuksia. Pappa kirjoittaa jonkin verran niistä kirjassaan, mutta on selvää, että paljon jäi kertomatta. Joka tapauksessa sodan jälkeen toisensa saivat kaksi sodan ja kotirintamankin vaikeuksien arpeuttamaa nuorta, jotka halusivat rakastaa, ja varmasti rakastivatkin, mutta olivat niin pitkään joutuneet tukahduttamaan tunteensa selvitäkseen järjissään hurjista tilanteista, etteivät enää osanneet osoittaa rakkauttaan avoimesti ja koko täyteydessään. Mummin ja pappan avioliitto oli viileän, periaatteellisen uskollisuuden määrittelemä, muttei suinkaan onneton. Ja viime vuosina, heidän molempien oltua ensin vuorotellen sairaaloissa ja heidän lopulta päädyttyä samaan hoitolaitokseen, mutta sen eri osastoille, ei rakkauden laadusta ole voinut erehtyä. Olen saanut nähdä miehen, jota olen pitänyt karskina ja ylpeänä, mutta joka ei ole pystynyt pidättämään isoja onnen kyyneleitä hänen nähdessään vaimonsa viikon erossa olon jälkeen ja naisen, jota olen pitänyt viileän laskelmoivana, mutta jonka ajatukset on täyttänyt haaveet siitä, että he vielä joskus voisivat nukkua yhteisessä, tai edes vierekkäisissä makuuhuoneissa. Tajusin jo vuosia sitten, että kun jompikumpi heistä joskus kuolee, toinen tulee kuolemaan pian sen jälkeen. Ja näin myös kävi. Pappa kuoli 91-vuotiaana 25.12.2012 ja mummi 86-vuotiaana 24.3.2013. He ehtivät olla naimisissa yli 66 vuotta ja saada 4 lasta, 14 lastenlasta ja 12 lastenlastenlasta.
He olivat toistensa syy elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksat kommentoida! Kaikista kommenteista ilahdutaan!