torstai 31. toukokuuta 2018

Psykologin juttusilla

Pääsin eilen ensi kertaa elämässäni psykologin juttusille. 

Olen jo useamman vuoden mennyt masennuslääkkeillä niin, että reseptiä on vain uusittu ja uusittu ja olen pienellä marginaalilla saanut muutella itse annostusta sen mukaan, mikä on vointini. Alkuvuodesta reseptin uusimista pyytäessäni lääkäri sanoi, että voisi olla hyvä tavata ja vähän päivittää tilannetta, ja olin sitä miettinyt itsekin. Olen aina ajatellut, ettei jostain terapiasta ole mulle hyötyä, koska mulla ei ole mitään ”traumaa” taustallani, joka vaatisi käsittelemistä. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut monenlaisia epäterveitä ajatusmalleja, jotka toistuvat elämässäni ja joiden huomaan peilaavan lapsuuttani ja muita kokemuksiani. Mainitsin tästä lääkärille ja sain lähetteen psykologille. 

Eilinen käynti oli lähinnä sellainen kartoituskäynti ja se johti siihen, että lähdetään liikkeelle 5 käynnin hoitojaksosta. Minua pyydettiin kertomaan ajatuksiani siitä, miksi lähetteen sain ja minä kerroin. Ja kerroin ja kerroin. Puhuin aika lailla tauotta 60 minuuttia, mikä ei ole mikään ennätys, kuten perheeni ja ystäväni osaisivat kertoa, mutta tällä kertaa olin ihan poikki jälkikäteen. 

Koko ajatusmaailmani tiivistäminen 60 minuuttiin korosti taas sitä, miten tosi suuri osa elämästäni kiertyy perheeni ympärille. Hyvässä ja pahassa. Enimmäkseen hyvässä. Mutta väitän, että harvalle ihmiselle perhe on niin pohjattoman tärkeä kuin minulle.

Elin koko lapsuuteni ja pitkälle teini-ikään lasisessa pilvilinnassa, joka perustui siihen harhakuvaan, että meidän perhe on aivan täydellinen eikä meille ikinä voi tapahtua mitään pahaa. Olen elänyt koko elämäni siinä pelossa, että mokaan jotenkin ja pilaan kaiken. Ja kun jossain vaiheessa tajusin, ettei harhakuvani olekaan totta, putosin korkealta ja kovaa. Ja kun jossain vaiheessa tajusin, etten voi välttää mokaamista loputtomiin, päätin mokata kunnolla. Sitä joko on tai off, kuten usein mainitsen. Olen joko täydellinen tai aivan kaikkea muuta. Keskimäärin siis ihan jees, mutta hieman lähempänä toisiaan olevat ääripäät helpottaisivat jaksamista huomattavasti.

Psykologi kysyi, mitä toivon hoitojaksolta saavani. Sanoin että tasapainoa. Jos olisin paremmin tasapainossa, rakkauteni perheeseenikin olisi, no, tasapainoisempaa. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä, vaikka rakastammekin toisiamme niin paljon, että sen ajatteleminen sattuu aivoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksat kommentoida! Kaikista kommenteista ilahdutaan!